Saapuminen

2.8.2014

Eilen (uskomatonta, että se oli vasta eilen) heräsin Adaildon kainalosta Mäntsälässä. Ensiohjelmassa oli viimehetken ostokset ja moikkaukset sekä pakkaaminen vuoden tarpeiksi. Hommat sainkin hoidettua hyvissä ajoin, joskin laukku painoi lopulta lähes 40 kiloa. Ei olis saanut niin kovasti painaa. Oli lentokentän täti sitä mieltä. Pienen kilojen karistuksen ja zumbailun jälkeen oli aika suunnata turvatarkastukseen ja hyvästellä perhe. Vaikka olen jo lähes vuoden suunnitellut ja järjestellyt asoita Mosambiqueta ajatellen, en vieläkään ymmärtänyt, mitä olin tekemässä. Ikävä puserossa suunnittelin jo, miten kohta kirmaisin samoista porteista takaisin Suomeen. Toiveajattelua. Ei tapahdu ihan kohta se.

Eka lento oli myöhässä. Siitä syystä jouduin kipittää pitkin Arlandaa seuraavalle lennolle melkoisella kiireellä. Vaikka kiire oli hurja ja tauluissa luki jo "final call", asettauduin rehtinä suomalaisena jonon hännille kyselemään yksitellen, josko voisin päästä jonossa etenemään. Parin porukan eteen pääsin kyselemällä ja anelemalla, kunnes harmaa lady pyörätuolissaan heilutti kävelykeppiä ja karjaisi: "Don't ask, you'd better run."

Ehdin lennolle, joka oli puolestaan tunnin myöhässä. Stuertit ja lentoemot säntäilivät järjestelemässä ilmeisesti tuplabuukattujen paikkojen ihmisiä uusille istuinsijoilleen. Tätä epäilen siksi, että oma paikkanikin oli buukattu mun lisäksi afrikkalaiselle herrasmiehelle. Olen myös lukenut, että etelänmaalaiset lentoyhtiöt ruukaavat niin tehdä. Hyvällä meiningillä päästiin kumpikin istumaan hetken odottelun ja keskustelun jälkeen. Herran viimehetken neuvo oli: "In Mozambique, if you see a lion, don't look it in the eyes. If you do it will eat you." Mosambikiin, leijonien kiraan olin kuitenkin nyt kovaa vauhtia suuntaamassa.

Afrikkaan päästyä tajusin heti, miten mutkattomasti asiat vielä Ruotsin (=Euroopan =Länsimaiden) päässä toimi. Addis Ababassa ei toiminut infotelkkarit (lopulta ne sammutettiin kokonaan, kun näyttivät vain edellisyön lentoja), opaskyltit olivat selvät, mutta kun niitä seurasi, henkilökunta ilmoitti, ettei sinne suuntaan saanut mennä. Reittineuvoa kysyttäessä kaikilla oli niin kova kiire, etteivät ehtineet vastaamaan muuta kuin "Don't panic. Relax." Suomalaisena oli hankala relaxata, kun bookkaus koneeseen oli jo hyvän aikaa sitten alkanut. Lopulta pääsin kuitenkin jonoon. Ihan ajoissa. Ja stressaaminen olikin ollut taas kerran vallan turhaa.

Maputon koneen jonossa silmiin osui joukko valkoisia tyttöjä. Erottuivat jostain syystä joukosta. Päätin käydä kysymässä heiltä määränpäätään ja niin olivat saman järjestön vapaaehtoisia kuin mäkin, kuten uumoilin. Loppumatka kuljettiin porukalla.

Maputoon päästyä, meitä oli vastassa Luiz, joka oli kuulemma meidän vapaaehtoiskoordinaattorin kaveri. Ei auttanut kuin luottaa toisen samaan ja hypätä völjyyn. (Onko völjy oikeasti sana?) Kovasti Luiz avuksi kyllä olikin, mutta lähinnä näytti siltä, että hän nautti päästessään pullistelemaan tovereilleen, kun ympärillään pyöri kahdeksan nuorta valkoista naista.