Pieni tarina Afrikasta

Musta on tullut viimevuosina (ehkä viimeisen vuoden aikana) kunnon limuhiiri. Vedän limpparia ihan liikaa, mutta koska limut on hyviä, en aio lopettaa niiden käyttöä.
Tästä syystä olin tänään(kin) ostamassa omenalimpparia. Mirinda-limonadi, nimenomaan omena, on ihan parasta ja koska sitä ei saa Suomesta, juon sitä koko loppuelämän edestä täällä.
Tarina ei kuitenkaan liity millään tavalla limonadiin. Tai liittyy sikäli, että limupullo oli niin painava, että muovipussi ei sitä jaksanut kannatella ja pussi repeytyi seisoessani chapassa matkalla kotiin. Itse en olisi huomannut pussin repeytymistä, mutta vieressä oleva nainen huomautti siitä. Yritin siinä kauhoa tippumaisillaan olevia tavaroita (limua ja suklaata, koska myöskään ilman suklaata en voi elää) syliin, kunnes edellämainittu nainen otti pussin, sitoi sen näppärästi umpeen ja ojensi mulle takaisin. Kiitin kovasti.
Joku sivullinen oli siinä meidän touhuja vissiin seurannut, koska yhtäkkiä takaa ilmestyi käsi, joka ojensi mulle uuden muovipussin, jotta saisin tavarat helpommin kannetuksi. Edellämainittu nainen otti pussin tältä ojennetusta kädestä ja auttoi mua laittamaan tavarat siihen. Taas kiittelin kovasti.
Kun pussin olin saanut käteen, näytti edessä istuva poika eleen, jotta hän voi pitää pussia sylissään loppumatkan ajan, koska mä joutuisin sitä roikottamaan seistessäni. Eipä mitään kovin arvokasta siinä ollut, joten annoin pussin hänelle (ja hän ojensi sen takaisin, kun huomasi, että olin lähdössä).
Ennen omaa pysäkkiä rohkaistuin kysymään vieressä seisovalta herralta (yritin portugaliksi) josko hän tietäisi, milloin minun pysäkkini tulee ja minun on aika nousta chapasta. Hän ymmärsi, että vähän on likka eksyksissä ja hihkaisi compradorille (rahastajalle), että olisi yksi neiti poistumassa Opca-pysäkillä.
Lähtiessä kiitin taas vuolaasti. Kovin iloisia kasvoja näin, kun kiitin shanganan kielellä "Kanimambo".
Mikä on tarinan opetus? Se, ettei tällaista ihan oikeassa elämässä vain tapahdu, ja siksi se tuntui ihan mahtavalta.

12.8.

Koti-ikävä

Miksi helvetissä lähdin tänne...

En tiedä johtuuko kulttuurishokista vai mistä, mutta vuosi täällä tuntuu aivan liian pitkältä ajalta nyt. Itkettää, enkä haluais olla missään muualla kuin kotona rakkaiden luona. Kun täältä kotiudun, en lähde kotoa pois enää ikänä!

Claudinha on majoittanut meidät ulkorakennukseen kanojen viereen. Kukko herättää joka yö kolmen maissa ja kalkkunat aamukuudelta. "afrikan ääniä" sanovat. Huoneet on tosi pienet ja homeiset, ovi ei pysy kiinni ja kosteus on ehkä 90%. Kysyttiin, josko voitaisiin asua sisällä, jossa isot huoneet ammottavat tyhjyyttä. Claudinha ei ajatuksesta tykännyt, koska huoneet ovat hänen lapsilleen, kun he tulevat vierailulle (kerran vuodessa ehkä). Rahat mummeli saa lapsiltaa, jotka työskentelevät ympäri maailmaa.

Sähköt katkesi äsken. Ei oo nettiä mailla halmeilla. Netin kanssa oon taistellut päivittäin, eikä mikään toimi mitenkään päin. On ostettu adapteria ja nettitikkua ja saldoa ja vaikka mitä. Muilla toimii, oon ainoo jolla ei oo nettiä. Kotoa mukaan ottaman puhelimen näyttö hajosi tiistaina. Ei oo ystäviä - pelkkiä saksaa palpattavia teinejä. Vitusti hyttysiä kyllä löytyy, ja helvetin pimeä on. Täällä on jo kuudelta säkkipimeä, kylmä ja pelottavaa. Ärsyttää, että lähdin.

9.8.

Viikko takana. Nopeasti mennyt, mutta tunteita on viikkon mahtunut varmaan enemmän kuin normaaliin kuukauteen. Fiilikset menevät ylösalas koko ajan. Ensin on kivaa ja hymyilyttää. Pian haluan jo kotiin ja pohdin, miten sinne pääsisin.

Huomenna mennään käymään kirkossa. Joo-o. Suostuttiin mukaan, koska se on varmasti elämys. Claudinha ei millään muotoa pakottanut, mutta sanoi, että kyllä kirkossa olisi hyvä sunnuntaisin käydä.

Jälkihuomautus: oltiin kirkossa. Aamuseitsemältä se oli täynnä. Ehkä 200 ihmistä rukoili ja mumisi ja heilui. Erikoinen kokemus. Ei tarvitse mennä uudelleen.

8.8.

Kävimme mcel-puhelinliikkeessä selvittämässä, miksi liittymät eivät toimi niin kuin pitäisi. Jonkinnäköisen vastauksen ja korjauksen saimmekin, vaikka mulla ei kyllä toimi vieläkään. Annoimme numeromme myyjälle, jotta hän pystyi tietokoneelta katsoa liittymän tiedot. Olimme juuri päässeet liikkeestä ulos, kun Annalle tuli viesti kyseiseltä myyjältä, herran omasta numerosta, että miten menee. Sellaset yksityisyydensuojat täällä.

Yksi mies halusi numeroni, koska halusi kuulemma opetella suomea. Toinen pyysi suoraan, josko voisi jonkun meistä siivellä päästä Eurooppaan (esimerkiksi Los Angelesiin). Host-mama sanoi myös reissanneensa paljon Euroopassa, esimerkiksi Italiassa, Portugalissa ja USAssa.

7.8.
Muutto

Tänään loppui orientaatiojakso ja muutettiin hostperheisiin. Muutin samaan paikkaan saksalaisen Yohannan kanssa. Asumme Chaupalin kaupunginosassa Maputossa melko isossa pihapiirissä vanhan rouvan, Claudinhan luona. Päärakennus on hieno. Me asumme piharakennuksessa omissa huoneissa, joissa on sängyt. Yohannalla myös jonkinlainen piironki johon vaatteet sai kätevästi laitettua. Mulla ne on nakattu huoneen nurkkaan tai laukkuun. Seinän takana asuu parikymmentä kanaa ja kalkkunaa sekä pari koiraa.

Claudinhalla on kaksi embregadaa eli työntekijää. Embregadat pesevät pyykkimme, laittavat ruoan, siivoavat. Melko erikoiselta tuntuu se. Lisäksi kaksi embregadoa hoitaa eläimiä ja auttavat Claudinhaa, joka on jo melko vanhassa kunnossa.

Claudinha nonhyvin vieraanvarainen ja ruokkii meitä enemmän kuin tarpeeksi. Host-perheen tehtäviin kuuluu yösijan antaminen ja ruokkiminen.

Huomenna opettelen taas kulkemaan chapalla, kun menen käymään Suomen suurlähetystössä ilmoittamassa itseni läsnäolevaksi.

It depends

4.8.

Käytiin tänään läpi stereotypioita seka Afrikasta että Euroopasta. Toki mantereet ovat niin jättimäisiä, että on vähän hölmöä puhua afrikkalaisesta tai eurooppalaisesta kulttuurista. Tämän takia totuuskin on paljon moniuloitteisempi kuin ajatellaan.

Afrikassa on tosi köyhää, mutta toisaalta on yltiörikastakin porukkaa. Afrikassa on vaarallista, mutta vain joillain alueilla ja aikalailla ajasta riippuen. Perhekäsitys täällä on laaja ja "veljiä" ja "siskoja" löytyy naapureista ja kaupungilta enemmänkin. Täällä ei ole ongelma keskustella kaupungilla ventovieraiden ihmisten kanssa, ja siksi vaikuttaa siltä, että kaikki tuntisivat toisensa, vaikka niin ei oikeasti ole. Afrikkalaiset ovat iloisia, mutta eivät suinkaan aina. He vain suhtautuvat hymyillen usein vaikeisiinkin asioihin.

Stereotypioista eniten naurua sai aikaan se, että Afrikassa mikään ei toimi. Täällä kuulee usein sanottavan it depends, eli riippuu siitä mistä roikkuu. Tuleeko lämmintä vettä, it depends. Toimiiko puhelin, it depends. Mihin menen töihin, it depends.
Samaan kategoriaan laittaisin easy going -meiningin. Samoihin lopputuloksiin päästään joko strssaamalla ja kiiruhtamalla, tai tekemällä asiat leppoisasti ja nauttimalla olosta. Tässä on meillä opittavaa.

Saksalaisia co-vapaaehtoisia

3.8.

Tänään ei ole ollut tekemisen puutetta. Käytiin aamupäivällä läpi Ajuden, eli vastaanottavan organisaation historiaa, Mosambiktietoutta ja tutustuttiin muiden vapaaehtoisten kanssa toisiimme. Syötiin suklaata Sveitsistä, nallekarkkeja Saksasta ja salmiakkia härmästä.

Muut vaparit ovat saksalaisia + yksi sveitsiläinen. Kansalaisuudesta viis, kaikki muut puhuu saksaa. Aina. Ja koko ajan. Välillä joku tajuaa, että en ymmärrä keskustelusta mitään ja tiivistää, mitä on viimeisen puolen tunnin aikana puhuttu. Todennäköisesti opin nopeammin saksan kuin portugalin kielen.

Saksassa valtio sponssaa tosi suuren osan vapaaehtoisten vuodesta ulkomailla, siksi niitä sikiää vapaaehtoistyöpaikoissa joka puolella maailmaa. Ei siinä mitään, ihan mukavaa porukkaa. Ja näiden kanssa täällä tulevaa vuotta enemmän tai vähemmän vietän, joten parempi tullakin toimeen.

Kaikki on huomattavasti nuorempia kuin mä. Nuorimmat juuri 18 täyttäneitä. Tämä tuo myös oman mausteensa yhteiseloon. Ajatusmaailma ja ehkä käytöskin on pikkusen erilaista. Suomessakin moni viettää välivuoden ja lähtee vapariksi ulkomaille 18-19-vuotiaina. Musta ei olis varmasti ollut siihen niin nuorena. Nytkin ikävä kalvaa.

Ikävä kalvaa ehkä siksi, etten pääse puhumaan ja käsittelemään fiiliksiä suomeksi. Ihan hyvin juttu luistaa englanniksikin, mutta oma kieli on aina oma kieli. Muut täällä pääsee käymään jokaisen pienen kulttuurishokihkonkin läpi toistensa kanssa saksaksi. Suomalaisia täällä asuu, mutta Hannakontakti on reissussa, joten yhteyden suomalaisiin saanen myöhemmin. Itku voi olla lähellä, kun pääsee tuntoja purkaa suomeksi.

Illalla kävimme Costa do Sol-rannalla, jossa ilmeisesti joka ilta jonkin sortin bileet. Mun mielestä porukkaa oli hurjasti, mutta paikalliset totesivat vain, että "odotapas kun tulee kesä."

Rannalta jatkoimme paikallisen muusikon luokse elokuvaa katsomaan ja juomaan saksalaisia drinkkejä. Päivä meni melko nopeasti ja loppua kohden ikäväkin helpotti.

Saapuminen

2.8.2014

Eilen (uskomatonta, että se oli vasta eilen) heräsin Adaildon kainalosta Mäntsälässä. Ensiohjelmassa oli viimehetken ostokset ja moikkaukset sekä pakkaaminen vuoden tarpeiksi. Hommat sainkin hoidettua hyvissä ajoin, joskin laukku painoi lopulta lähes 40 kiloa. Ei olis saanut niin kovasti painaa. Oli lentokentän täti sitä mieltä. Pienen kilojen karistuksen ja zumbailun jälkeen oli aika suunnata turvatarkastukseen ja hyvästellä perhe. Vaikka olen jo lähes vuoden suunnitellut ja järjestellyt asoita Mosambiqueta ajatellen, en vieläkään ymmärtänyt, mitä olin tekemässä. Ikävä puserossa suunnittelin jo, miten kohta kirmaisin samoista porteista takaisin Suomeen. Toiveajattelua. Ei tapahdu ihan kohta se.

Eka lento oli myöhässä. Siitä syystä jouduin kipittää pitkin Arlandaa seuraavalle lennolle melkoisella kiireellä. Vaikka kiire oli hurja ja tauluissa luki jo "final call", asettauduin rehtinä suomalaisena jonon hännille kyselemään yksitellen, josko voisin päästä jonossa etenemään. Parin porukan eteen pääsin kyselemällä ja anelemalla, kunnes harmaa lady pyörätuolissaan heilutti kävelykeppiä ja karjaisi: "Don't ask, you'd better run."

Ehdin lennolle, joka oli puolestaan tunnin myöhässä. Stuertit ja lentoemot säntäilivät järjestelemässä ilmeisesti tuplabuukattujen paikkojen ihmisiä uusille istuinsijoilleen. Tätä epäilen siksi, että oma paikkanikin oli buukattu mun lisäksi afrikkalaiselle herrasmiehelle. Olen myös lukenut, että etelänmaalaiset lentoyhtiöt ruukaavat niin tehdä. Hyvällä meiningillä päästiin kumpikin istumaan hetken odottelun ja keskustelun jälkeen. Herran viimehetken neuvo oli: "In Mozambique, if you see a lion, don't look it in the eyes. If you do it will eat you." Mosambikiin, leijonien kiraan olin kuitenkin nyt kovaa vauhtia suuntaamassa.

Afrikkaan päästyä tajusin heti, miten mutkattomasti asiat vielä Ruotsin (=Euroopan =Länsimaiden) päässä toimi. Addis Ababassa ei toiminut infotelkkarit (lopulta ne sammutettiin kokonaan, kun näyttivät vain edellisyön lentoja), opaskyltit olivat selvät, mutta kun niitä seurasi, henkilökunta ilmoitti, ettei sinne suuntaan saanut mennä. Reittineuvoa kysyttäessä kaikilla oli niin kova kiire, etteivät ehtineet vastaamaan muuta kuin "Don't panic. Relax." Suomalaisena oli hankala relaxata, kun bookkaus koneeseen oli jo hyvän aikaa sitten alkanut. Lopulta pääsin kuitenkin jonoon. Ihan ajoissa. Ja stressaaminen olikin ollut taas kerran vallan turhaa.

Maputon koneen jonossa silmiin osui joukko valkoisia tyttöjä. Erottuivat jostain syystä joukosta. Päätin käydä kysymässä heiltä määränpäätään ja niin olivat saman järjestön vapaaehtoisia kuin mäkin, kuten uumoilin. Loppumatka kuljettiin porukalla.

Maputoon päästyä, meitä oli vastassa Luiz, joka oli kuulemma meidän vapaaehtoiskoordinaattorin kaveri. Ei auttanut kuin luottaa toisen samaan ja hypätä völjyyn. (Onko völjy oikeasti sana?) Kovasti Luiz avuksi kyllä olikin, mutta lähinnä näytti siltä, että hän nautti päästessään pullistelemaan tovereilleen, kun ympärillään pyöri kahdeksan nuorta valkoista naista.