Oon Mosambikissa siis Maailmavaihto ry:n (kansainvälisesti toimii nimellä ICYE) kautta vapaaehtoistöissä. Ohjelma toimii vaihtoperiaatteella siten, että mun tapauksessa maksoin summan X Suomessa ja maksamani raha jäi kotimaahan. Mosambikissa herra Z maksoin summan Y. Tämä raha jäi hänen kotimaahansa. Summalla Y katetaan mun oleskelu, työmatkat, ruokailut ja hulppea 20€ kuukausiraha. Herra Z puolestaan suuntaa vapaaehtoisvuodeksi Suomeen (tässä esimerkkitapauksessa Huittisiin ;) ja summalla X katetaan hänen oleskelunsa, työmatkansa, ruokailunsa ja taskuraha (joka on taatusti isompi kuin 20€).
Mosambikissa toimii Maailmanvaihtoa vastaava järjestö AJUDE (joka toimii niin mosambikilaisittain kuin vai voin järjestö toimia). Meitä auttelee järjestön työntekijä Hbonny. Tästä aiheesta voisin kirjoittaa sivutolkulla, mutta sanotaanko vaikka niin, että auttelee kun auttelee...
Olen töissä Centro Juvenil Ingrid Chawner- nimisessä lastensuojelulaitoksessa. Paikkoja on 36 pojalle ja laitos on poikkeuksetta koko ajan täynnä. Työntekijät tekevät töitä kolmessa vuorossa. Lisäksi on keittiötäti, toimistotäti, talonmies-setä sekä pomot, pomojenpomo ja pomojenpomonpomo. Viimeisin heistä on norjalainen, joka on paikan alun alkaen perustanut.
Pojat (vain pojat) meidän laitoksessa ovat kaikki asuneet ja löydetty Maputon kaduilta. Pojat ovat ikähaarukaltaan 10-20 about ja ovat asuneet kadulla vaihtelevasti muutamasta päivästä vuosiin. Syitä kadulla asumiseen on useita. Osa on syntynyt kadulle ja asuneet siellä vanhempiensa kanssa. Osan ovat vanhemmat "heittäneet" kadulle. Tarinoita olen kuullut, jossa uusioperheestä ei löyty sijaa poikalapsille (tytöt ovat hyviä kodinhoitajia, mutta pojilla ei oikein tee mitään). Suurin osa pojista on kuitenkin itse karanneet. Kotona on ollut joko päihteiden väärinkäyttöä, väkivaltaa, seksuaalista väkivaltaa, kohtuutonta työhön pakottamista. Moni pojista sanoo lähdön syyksi lyömisen.
Anyway, kadulta ovat kaikki tyynni löytyneet. Meidän työpaikan katutyöntekijät Santos ja Luis partioivat kadulla enemmän ja vähemmän viikoittain. Silloin tällöin pääsemme me vapaaehtoisetkin mukaan. Se on jännää puuhaa. Käymme paikoissa, joissa katupojat normaalisti oleskelevat päivisin (yöt nukkuvat joko kadulla tai -pääsääntöisesti - yösuojassa). Pojilta kysytään, tuntevatko he Chawnerin (poikkeuksetta tuntevat) ja haluaisivatko he sinne tulla. Kerrotaan säännöistä, vastuista ja velvollisuuksita mutta myös oikeuksista, reissuista ja mahdollisuuksista, joita Chawner tarjoaa. Usein poikia tavataan useamman kerran ennen mukaan ottamista. Karkaamisprosentti on melko suuri, joten halutaan olla varmoja, että tulokas on valmis sitotutumaan sääntöihin.
Moni tulokas käy jo toista tai kolmatta kierrosta, eli palaa karkureissulta. Harva keskuksesta karkaa kotiin, pääsääntöisesti kadulle. Tänä päivänä Maputon kadulla saatankin törmätä tuttuihin poikiin, jotka tulevat innoissaan moikkaamaan ja halaamaan risaisissa vaatteissa ja likaisissa kengissä. Clara sai kerran jotain punkintapaisia pidettyään yhtä poikaa sylissä :D On siinä ohikulkijoilla ihmettelemistä. Melko hyljeksittyjä ovat katulapset täällä. Heihin kohdistuu seksuaalista väkivaltaa (mikä on kamalaa tottakai) sekä jatkuvaa väheksyntää ja piittaamattomuutta kaupunkilaisten osalta (mikä tekee mut surulliseksi niinikään).
Keskuksessa pojat saavat sängyn (jossa tosin nukkuvat samanlaisessa turvallisessa sikiöasennossa kun kaduilla), aamiaisen, lounaan ja päivällisen, turvallisten aikuisten seuraa (joskin enemmän tai vähemmän lyömällä kasvatetaan keskuksessakin). Välillä pistämme ranttaliksi ja lähdemme porukalla rannalle, joskus jopa elokuviin. Lisäksi pojat käyvät koulua laitoksen vieressä. (Meidän muksut ovat pääsääntöisesti alle 15 -vuotiaita (ja jos eivät ole, paperit väärennetään niin, että ovat) eli he käyvät koulua kolmessa päivävuorossa. Ensimmäiset oppilaat aloittavat kuudelta ja lopettavat kun seuraavat saapuvat 10:30. Loput menevät kouluun 13:30). Yli 15-vuotiaat käyvät koulua siis iltaisin.
Päivittäin pojat tekevät ruumiillista töitä (joka on paikallisille tärkein oppi elämässä), käyvät kaksi kertaa vuorokaudessa kirkossa (uups, korjaan, tämä on se tärkein oppi), osallistuvat meidän vapaaehtoisten järjestämään tukiopetukseen ja pelaavat jalkapalloa (tänään tosin jalkapallon peluu kiellettiin, kun eivät olisi tehneet mitään muuta. En tiiä kestääkö päivääkään tuo kielto - [jälkikirjoitus, ei kestänyt]).
Uskonto on koko tässä maassa THE juttu. Ja vielä isompi juttu se on Chawnerissa. Aamuseitsemältä on ensimmäinen jumalanpalvelus, eli missa (1-2h) toinen ennen unille menoa. Lisäksi rukoillaan joka sa*****n välissä. Itselle uskonnon jatkuva läsnäolo on saanut pakkivaihteen päälle. Pitäkää tunkkinne. Pojista moni haluaa isona papiksi ja pitävät meille "pyhäkouluja" (lue. saarnoja siitä, miksi pitää käydä jumalanpalveluksessa ja kuinka olemme väärässä, kun emme käy.) Mielenkiintoisia asioita olemme uskonnosta oppineet. Mm. rukoillessa pitää pitää silmät kiinni, jottei tule sokeaksi. Kerran pohdimme, miksi Afrikassa on niin paljon köyhyyttä, sairauksia yms yms, vaikka täällä käydään niin paljon enemmän kirkossa kuin Euroopassa. Siksi, että paholainen, Saatana pitää ennemmin pimeästä kuin kirkkaista valoista ja väreistä. Euroopassa ihmisten iho on pahoilaisille liian vaalea ja kirkas, siksi se tykkää oleskella Afrikassa. Jep.
Missojen lisäksi pojilla on yksi rukoilupäivä per kuukausi. Tällöin rukoillaan läpi yö aamuviiteen. Kuun ensimmäinen tiistai on puolestaan paastopäivä. Tällöin ei syödä/juoda mitään säästä riippumatta klo 00:00-15:00. Työnteko ei tällöin kuitenkaan ole tauolla. Aluksi pojat yrittivät huijata, että ovat 40 päivää paastolla, mutta kyllä tuo 15 tuntiakin pojissa jo näkyy. Siksipä näppärimmät varastoivat keksejä pitkin kuuta, joita sitten salaa napsivat paastopäivänä. Paastopäivä saattaa johtua ihan uskonnollisista syistä, kuten meille on kerrottu. Toisaalta se on myös oiva keino säästää rahaa, josta on aina ja koko ajan pula.
Me vapaaehtoiset etsimme melko pitkään omaa paikkaamme Chawnerissa. Ensin olimme lapsenvahteja. Jossain vaiheessa kokkeja. Jossain vaiheessa meitä kohdeltiin kuin lapsia olisimme olleet itsekin. Pian olimme ohjaajia ja sijaistimme opintovapailla olevia ohjaajia ilta- ja yövuoroissa. Nyt olemme kokopäiväisiä tukiopettajia - toivottavasti koko loppupestimme ajan.
Perustelut tukiopetuksen järjestämiselle:
Kerran vein Carvalho-poikaa toiselle luokalle ja lopulta jätin hänet luokkaan, jossa 50 oppilasta pomppivat pöydillä, lauloivat ja huusivat. Pohdin ääneen, missä opettaja on ja sain vastauksen, että viereisessä luokassa. Vilkaisin ikkunasta, ja luokassa oli toiset 50 lasta. Yksi opettaja opetti siis 100 tokaluokkalaista lasta. Tämä tilanne on valtaosissa kouluja ja pöllömpikin tajuaa, etteivät lapset opi näin mitään. Käytäntö täällä menee niin, että opettajalle maksetaan, jotta hän antaisi lapselle tukiopetusta ja lapsi oppisi näin edes perusasiat. (Näppärästi on korruptio sukeltanut myös koulumaailmaan.) Meidän lapsilla ei ole mahdollisuutta tukiopetukseen koulussa, joten vapaaehtoisina teemme parhaamme, jotta lapset - vihoviimein myös ne viimeiset 15-vuotiaat lukutaidottomat - oppisivat aakkoset ja lukemisen sekä matikan, ehkä englanninkin perusteet. Ylpeänä voin sanoa, että ovat osa oppineetkin.
Laitokset tavoite on kotiuttaa pojat vanhempiensa luo siinä määrin, kun se on mahdollista. Siksipä myös perheiden kanssa pyritään työskentelemään. Lähinnä työskennellään, mikäli perhe on siihen valmis ja vastaanottavainen. Osa on, osa ei, pojat pyritään kuitenkin kotiuttaa. Aluksi järjestetään vierailuja ohjaajan kanssa, sitten viikonloppulomia, pidempiä lomia ja lopulta kotiutus. Yleensä koutuminen tapahtuu joulukuussa. Viime joulukuussa teimme ennätyksen, kun 10 poikaa kotiutui.
Aina ei kotiutus mene kuitenkaan suunnitelmien mukaan. Ehkei kotona ole mikään muuttunut ja karkaamisen syy ei ole poistunut. Ajoittain kotiutus siis epäonnistuu ja poika löytää itsensä pian taas kadulta. Viime joulukuun kymmenestä yksi on nyt kadulla. Ehkä kaksi.
Kotiutuneita tuetaan ja autetaan kotiutumisen jälkeenkin. Heille kustannetaan jatkokoulutus ja autetaan töiden haussa. (Kerran kävin Santosin kanssa tukemass entistä katupoikaa taloudellisesti 500 meticalilla vankilan kalterien läpi.) Osa pojista pääsee töihin keskukseen. Keskuksessa on paljon kiinteistönhoidollista puuhaa, jonka parissa nuoret työskentelevät. Keskuksen yhteydessä toimii vedenpuhdistamo Agua de Eden, joka työllistää myös paljon kotiutuneita poikia. Melkeinpä kaikki keskuksessa työskentelevät miehet ovat siis entisiä katupoikia.
Keskuksen rahoitus tulee yhteistyökirkoilta sekä ennen kaikkea Norjasta, josta pomojenpomonpomon kirkko/yhdistys tukee Chawneria. Toinen osa rahoista tulee Edenin tuotoista sekä mm. Chawnerin tiluksien vuokraamisesta viljelyskäyttöön.
Kaiken kaikkiaan Chawner -keskus toimii hyvin. Toki eurooppalaisena saa aina olla päätä löymässä seinään, kun organisointi on mitä on, mutta mosambikilaisittain kaikki sujuu erinomaisesti. Tärkein asia on, että pojat saavat sen kautta valoisamman tulevaisuuden. Kaikille heistä on annettu melko onnettomat lähtökohdat elämälle ja jokainen heistä on ansainnut Chawnerin avun ja tuen täysin. Toivon sydämestäni, että pojat saavuttavat elämässän haaveensa, joita heillä kaikilla on. Joku haluaa lentäjäksi, toinen pankkiiriksi, kolmas chapan copradoriksi. Yksi haluaa naimisiin norjalaisen Evan kanssa, jonka tapasi viime vuonna, toinen haluaa jalkapalloilijaksi Saksaan, kolmas haaveilee matkasta Israeliin.
Pojista on tullut minulle täällä kaikki kaikessa. Pahana päivänä tärkeintä on mennä töihin, sillä piristysruiske löytyy juuri sieltä, uteliaista, oppimishaluisista, huumorintajuisista, nokkelista, persoonallisista, herkistä, vahvoista Chawnerin pojista.
