Facebook-pohdintojani

23.12.2014

Tänä jouluna ei ole kuusta, ei pukkia, ei joulusaunaa, ei joulukirkkoa (oma vika, kun en suostu heräämään kirkkoon kuudeksi), ei lunta, ei joulukinkkua tai -laatikoita. Kaks viimeisintä joulua oon ollu töissä- nyt ei oo duuniakaan. Miten tästä yhtälöstä voi syntyä joulu? Se selviää seuraavassa päivityksessä...

25.12.2014

Vastaus: Joulu on täällä - niin kuin Suomessakin - perhejuhla. Ihmiset kokoontuvat perheineen laittamaan ruokaa, syömään, juomaan, juttelemaan. Olen mielettömän kiitollinen, että sain osallistua tämän perheen yhteiseen, vuotuiseen ilonpitoon.

Mun perhejoulusta vain puuttui yksi olennainen seikka; oma perhe. Soitin kotiin eilen, ja siellä ne söi mun lempijouluruokia ja viettivät aikaa yhdessä. Tuli sellainen olo, että siellähän munkin pitäisi nyt olla.

Edelliseen postaukseen viitaten, ei tee pukki joulua, taikka lumi tai kuusikaan, vaan ikiomat ihanat äiti, isä, Ella, Juuso, Eveliina ja Saana. 

P.s. Iski näin päivän päätteeksi joulukuumeen ja mahataudin. Sairastaisinkin niin paljon mielummin kotona, kun täällä järjettömässä hellesäässä.

Galinhas

Ai mitäkö oon tänään tehnyt. No, ostin perheelleni kanoja, tipusia, joululahjaksi menetettyjen tilanne.

Aika ainutkertainen juttu tämäkin pienen ihmisen elämässä. Miettikää:

Kuinka moni on ostanut Mosambikissa kanoja?

Kuinka moni on ostanut kanoja ylipäätään missään?

Ma-Ti

Tiistaiaamu valkeni vetisenä. Toki tiesin, että yöllä sanoi ja ukkosti, koska olin nukkunut niin huonosti, mutta jotta niin paljon.

Meidän pihaa peitti parinkymmenen sentin vesikerros. Kotikatu oli veden vallassa. Uutisten mukaan rakennuksia on sortunut Maputon ja Matolan alueella. Myös teitä on sortunut. Chapassa mies oli matkalla sairaalaan, koska oli loukkaantunut myrskyn aikana. Meillä suurin menetys oli elukat. 13 kalkkunaa ja ~30 kanaa kuoli. Hukkuivat. Papaijapuu todennäköisesti tulee kuolemaan, koska se ei tykkää vedestä.

Tiistaina bussit eivät kulkeneet ja seisova vesi vaikeutti autojen etenemistä, joten liikenne ruuhkautui. Itse en päässyt töihin lainkaan. Enpä mä siellä mitään olisi tehnytkään, koska kaikki vain järjesteli veden auheuttamia vahinkoja.

Sadekausi on alkanut.

3,5x7

Istun siis chapassa, pikkubussissa, jolla taitan matkani päivittäin töihin, kotiin, kaikkialle. Nyt olen matkalla capoeiratreeneihin. Chapa on kooltaan karkeasti arvioituna 3,5x7 metriä. Oon tosi huono arvioinneissa, joten voi olla isompikin, tai pienempi. Normaalia chapaa kuitenkin hieman kookkaampi.

Ponto Final- pysäkiltä kyytiin hyppää joukko musliminaisia sellaisten kokipitkien burkhien kanssa. Kiinnitän niihin normaalia enemmän huomiota, koska harvoin näen heitä chapamatkoillani. Joukossa on kaksi lasta ja kaksi aikuista. Heidän innoittaminaan alan tutkia muita matkustajia. Kuinka sekalainen surakunta yhteen 3,5x7 metrin alueelle voikaan mahtua:

Vieressäni istuu mamma, päälle 50-, mutta alle 60-vuotias. Mammalla on päätä myöten letitetty tukka, capulana lanteilla. Hän nojaa edessä olevaan penkkiin pää käsiin nojaten. Varmaan pienet torkut ottaa.

Takana on nuorempi rouva. Hänelläkin capulanavaatteet, joiden lisäksi capulana kiedottuna yläkropan ympäri. Jälkimmäiseen capulanaan on kääritty pieni, alle puolivuotinen vauva. Vauva nukkuu levollisesti, vaikka ympärillä kuhisee ihmisiä, hajuja, ääniä.

Takapenkillä on joukko nuoria miehiä, jotka juttelevat kovaäänisesti jotain paikallisella shanganan kielellä. Kyseiset herrat änkivät chapaan oven auettua, kuin eivät olisi ennen bussia nähneet. Täällä toisaalta on niin käsittämätön määrä ihmisiä, että koko ajan on kilpailu jostain. Ei ole mahdollisuutta odottaa tai jonottaa. Muuten saattaa oikeasti jäädä ilman.

Etupenkillä istuu herra liituraitapuvussa. Ehkä töistä tulossa?

Nurkassa, äänekkäiden miesten vieressä, istuu nuori poika koko ajan ikkunasta ulos hiljaa katsellen.

Itse olen ainoa valkoinen ja varmasti kiinnistän siksi monen huomion. Harvoin kulkee valkoisetkaan chapalla.

Kuski (auton oikealla puolella olevan ratin takana) ajaa mosambikilaiseen tapaan hengenvaarallisen kovaa keskellä kaupunkia. Pysähtyy jokaiselle pysäkille. Comprador (chapan toinen työntekijä) aukaisee tässä vaiheessa oven ja suunsa ja huutaa, josko joku haluaisi mennä Costa do Solin suuntaan. Näin käy joka pysäkillä, välillä joku hyppääkin kyytiin. Kyytiin hyppää ihmisiä, vaikka ajattelen, että no nyt ei ainakaan enää kyytiin lisää mahdu. Aina mahtuu yksi.

Luulen, että virallisesti (Suomessa) auto olisi rekisteröity 14 matkustajalle + kuskille. Nyt kyydissä oli 23+kuski+sylivauva.

Huikkaan compradorille, että haluan jäätä hospital-pysäkillä. Puoli chapaa joutuu nousta paikoiltaan ja kammeta itsensä ulos, jotta pääsen omalta paikalta chapan takaosasta pihalle. Maksan chapamatkasta 7 meticalia (17 senttiä) koska kuljin tällä kertaa vain kaupungin sisällä ja jatkan jalan kohti capoeiratreenejä.

Tasa-arvoinen avioliittolaki

Niin vain kävi, että valtaosa kansanedustajista ymmärsi yskän. Parempi myöhään kuin ei milloinkaan. Yhtään oikeasti hyvin perusteltua syytä en ole tasa-arvoisen avioliittolain vastustajilta kuullut. Ehkäpä juuri siksi ollaan vihdoin tilanteessa, jossa avioon astuminen on pian Suomessakin mahdollista tasapuolisesti heteroille ja homoille. Huraa!

Olin äänestystuloksesta niin innoissani, että siitä ensimmäisenä host-äidille kertomaan.
Host-äidille, joka on konservatiivistakin konservatiivisempi, uskovaistakin uskovaisempi, mosambikilainen mosambikilaisen kirkon vakioasiakas. Ei aivan puhuttu lopulta samaa kieltä. Kai se ymmärsi, kun oli sen verran hämmentyneen näköinen.

Tráfego

Ulkoasianministeriön matkustustiedotteessa sanotaan seuraavaa; Liikenne on vasemmanpuoleista (oma lisäys; pääosin), eivätkä kuljettajat välttämättä kunnioita liikennesääntöjä (oma lisäys; pääosin eivät kunnioita). Alkoholin ja huumeiden alaisena ajaminen on yleistä (oma lisäys; pääosin päissään ajavat) (Ulkoasiainministeriö: matkustustiedote 2014).

Ensimmäinen, ja edelleen yksi suurimmista kulttuurieroista liittyy liikenteeseen. Liikenteessä sattuu ja tapahtuu, ja joka ikinen päivä näkee jotain, joka a) kauhistuttaa, b) naurattaa tai c) jättää muuten vain tuijottamaan itseään suu apposen ammollaan.
Viimeisen muutaman päivän sisällä olen nähnyt
-lehmiä avolavalla maan pääkaupungissa,
-käsikäyttöisiä kärryjä lykkiviä ukkoja ja akkoja osana iltapäiväruuhkaa.
-hienoimpia autoja, joita olen eläissäni nähnyt.
-huonokuntoisimpia autoja, joita olen eläissäni nähnyt.
-järkyttävän huonokuntoisia teitä.
-autoja ilman valoja (koska päiväsaikaan valojen ajovalojen käyttö on kielletty).
-liikennepoliisin vastaanottamassa sadan meticalin ja yhden olutpullon suuruista lahjusta, jotta saataisiin jatkaa matkaa ongelmitta.
-valkosilta naisilta myös puhelinnumero kelpaa lahjukseksi.
-aamuruuhkassa autoja ohittelemassa toisiaan milloin oikealta, miloin vasemmalta, ja toisaalta jalkakäytävän kautta jonoa ohittamassa.
-paikallisia naureskelemassa valkoisille joukkoliikenteen käyttäjille.
-jonkun missionäärin saarnaamassa täydessä chapassa täyttä huutoa
-kaljan voimalla ajavia chapakuskeja. Ja kentien jonkun vielä voimakkaamman aineen voimalla ajavia normikuskeja.
-viimeksi useampi vuosi takaperin täytettyjä autonrenkaita.
-chapan, jossa sain olla lähes yksin.
-chapan, jossa oli mun lisäksi noin 30 muuta, mutta jossa paikkoja oli ehkä 18:lle.
-kehitysvammaisen miehen leikkimässä liikennepoliisia keskellä katua.
-liikennepoliisin leikkimässä kehity... Ei ku ei mitään.
-compradorin kysymässä, josko lähtisin rannalle chapareissun jälkeen.
-täyteen tuupatun risteyksen, jossa autoja miten päin sattuu, ja compradorin, joka tallusti selvittämään sumaa.
-ystävällisiä ja avuliaita ihmisiä.

Ulkoasiainministeriö: Julkiset kulkuvälineet, Chapat, ovat erittäin huonokuntoisia, emmekä suosittele niiden käyttöä. Pahimmat onnettomuudet tapahtuvat juuri näillä minibusseilla johtuen niiden kurjasta kunnosta.
(Oma lisäys; kuljen siis näillä "erittäin huonokuntoisilla" kahdesta kolmeen matkaan päivässä. Chapalla kulkeminen on kokemus, joka päivä erilainen. Voisi sanoa, että chapassa sitä viimeistään pääsee fiilistelemään Afrikkaa.)

Taitamme matkamme töihin, kotiin ja kaupungille chapoilla. Chapa on pieni bussi, jossa on paikat noin viidelletoista matkustajalle, mutta johon todellisuudessa mahtuu vaikka 30. Niissä matkustetaan kukin missäkin asennossa kylkykyljessä ja toivotaan, ettei matkan aikana katoa tavaraa.

Täällä on tosi paljon makeita autoja, ja kaikki on tosi puhtaita. Se johtuu siitä, että autonpesupalvelut ovat täällä sananmukaisesti käden ulottuvilla. Kun auton pysäköi, on ympärillä joukko miehiä ilmoittautumassa vapaaehtoisiksi pesijöiksi, korvausta vastaan tottakai. Autoja pestään joka paikassa. Autoja myös korjataan kadun varrella. Kätevää. Miksi maksaa hinauksesta, kun korjauksen voi tehdä siinä kohtaa, johon auto on sammunut.

Täällä ihmiset osaavat bisneksen teon, autonpesu vain yhtenä esimerkkinä. Porukka on kovin avuliasta: esimerkiksi autoa pakittaessa on heti joku nuoripoika pysäyttämässä liikennettä ja viittoilemassa kun pakitus on mahodllista (muutoin peruuttaminen tienvarsipaikoilta kadulle ei oikeasti onnistuisi) ja pyytää lopulta pientä tippiä vaivannäöstään. Duuni se on pienikin duuni.

Makeita autoja siis löytyy. Mutta itse en tähän liikenteeseen upouudella Audilla lähtisi. Toisaalta, en lähtisi millään muullakaan autolla. Suomalaiseen (ja saksalaiseen) silmään liikenne täällä on kaoottista. Risteykset ovat usein tukossa ja auton hipovat toisiaan jatkuvasti. Monet autot ovat lommoilla, koska ovat hiponeet hieman turhankin läheltä. Ensimmäisenä päivänä kysyin paikalliselta, minkälaiset liikennesäännöt ovat Maputossa. Kuvaavaa oli, ettei hän ymmärtänyt koko kysymystä. Toinen kertoi, että täällä on paljonkin liikennesääntöjä, mutta ei osannut mainita yhtään. Puhuttaessa Mosambikin liikennekäyttäytymisestä, puhe kääntyy helposti siihen, että muualla maailmassa on vielä kaoottisempaa. Kokemattomana ulkomaanautoilijana en osaa sanoa, mutta tämä lienee totta. Olen vain tottunut Suomen lintukotoon.

Lisää asioita, joita on jäänyt kertomatta

Olen varmasti tosi onneton Ipadin käyttäjä, mutta en saa padilta lisättyä kuvia blogitekstiini. Toisaalta kaikki, jotka kuvat ansaitsee nähdä, näkevät ne Facebookista. Jatkan pähkäilemistä asian parissa...

Viime viikonloppu oli tarkoitus viettää suomalaisseurassa. Olin niin kyllästynyt taas saksankieleen Tofo-reissulla, että tarvitsin täyspäistä seuraa. Olin menossa viettämään viikonlopun Katariinan luo Polanaan, mutta torstaina tuli puhelu, josko haluaisin lähteä samaisen neidin Swasimaahan safarille. Halusinhan minä.

Mun eka safari. Olin ihan ulalla, mitä tuleman pitää ja esim. miten varustaudun. Yllätyin omasta spontaaniudestani, pakkasin vain tärkemimmiksi kyvittelemani tavarat, hyppäsin Marikan auton kyytiin ja lähdin Swasiin.
Rajan ylittäminen Namaachassa on tuttua (joudun kerran kuussa ylittämään rajan viisumin takia, ihan vain mennä Swasin puolelle ja palata takaisin) mutta nyt menin ensikertaa rajaa pidemmälle. Eron näiden valtioiden välillä näki heti. Vitsailtiin, että onko ilmakin jotenkin helpompi hengittää Swasin puolella. Eläimiä oli katujen reunamilla, ei samanlaista ihmiskaaosta kuin Mosambikin puolella. Oli vehreää ja organisoidumpaa. Miten kummassa valitsin. Mosambikin kaikista Afrikan maista, ajattelin.
Hlanen royal parkkiin ei ollut matkaa pitkälti. Majapaikkamme oli keskellä luonnonpuistoa aidattu alue, ja heti cottagemme vieressä kulki ensimmäisenä iltana kirahvi. Ihan oikea kirahvi. Hiton iso, hiton kaunis. Aluetta reunusti pieni lampi, jossa asui neljä virtahepoa ja jossa eläimet kävivät aamuvedet juomassa. Alueen ravintolasta oli näky lammelle. Siinä vedettiin aamiasta samaan aikaan sarvikuonojen ja impaloiden kanssa. Huhhuh.
Lauantaina kävimme omatoimisafarilla Marikan neliveto-Toyotalla. Ei mennyt kymmentä minuuttia, kun jo puntti tutisi. Edessä jökötti valtava lauma norsuja. Ehkä kymmenen. Elefantti on rauhallinen silloin, kun se heiluttaa häntää ja korvia ja syö. Nämä eivät tehneet niistä mitään. Katsoimme parhaaksi kääntyä kannoilla ja poistua. Omatoimisafarilla näimme sarvikuonoja, pari Pumbaa, pari kirahvia, yhden seepran ja miljoonittain impaloita. Päätimme yhteistuumin syödä sinä iltana ravintolassa impalaa, koska niitä oli yksinkertaisesti niin tuhottomasti.
Sunnuntaina osallistuin aamusafarille sellaisella isolla safarimaasturilla. Aamulla eläimet ovat aktiivisimmillaan, joten odotimme näkevämme paljon. Ja niin näimmekin. Näimme leijonia, lisää sarvikuonoja, erilaisia antilooppeja, lintuja, lisää impaloita, norsuja... Ja koska eläinmitta ei ihan ollut vielä täynnä, pistäydyimme toisella omatoimisafarilla viereisessä puistossa kaiken tämän ihanuuden jälkeen. Siellä näimme lisää kirahveja ja seeproja, jotka olivat tähän asti loistaneet poissaolollaan.
Kovin oli eläintentäyteinen viikonloppu. Sain mahtavia kuvia ja kaverit kateelliseksi. Se on tärkeintä.

Kaikkea, mikä on jäänyt kertomatta.

Kappas, hetki on vierähtänyt edellisestä kirjoituksesta. Koko ajan tapahtuu niin paljon, ettei oikeasti ole aikaa iltaisin kirjoitella (mielummin menen ajoissa unille). Toisaalta tapahtuu niin paljon, etten tiedä, mistä aloittaa kirjoittamisen.

Kuukausi sitten kävin kotona. Ihan kotonakotona, Suomessa. Suru-uutinen vaarin poislähdöstä tuli, kun kävelin Maputon katuja ja metsästin lippuja Afrikan cupin jalkapallomatsiin Mosambik-Kap Verde. Lippujen etsintä loppui siihen.
Onneksi meillä on järjestön kautta supervakuutus, jonka turvin sain lennot läheisen hautajaisiin Suomeen ja takaisin. En tosin ihan stressittä- myös ulkomaalaiset vakuutusyhtiöt osaa olla v-mäisiä, ja hetken jo uskoin, ettei korvausta tule. Tulipa kuitenkin ja niin vietin kaksi viikkoa Ohkolassa.
Oli ehkä ihan hyvä hetki nähdä perhe ja saada lomaa tästä hullunmyllytsä. Ja Suomessa oli hyvä nähdä, että olin alkujärkytysten jälkeen kunnossa. Toisaalta, kotona käyminen oli myös ristiriitaista. Ajattelin, että se katkaisee vuoden täällä ja takaisin tulo olisi tosi vaikeaa. Ja niin se katkaisikin. Ja takaisin tulo oli vaikeaa. Mutta lopulta, oli se kaiken arvoista olla läheisten seurassa hautajaisissa ja nähdä kaikki rakkaimmat.
Ja juuri ennen lähtöä näin myös edellä mainitun jalkapallopelin, eli en jäänyt mistään paitsi.

Takaisin tultua jatkoin työntekoa. Paikalliset harjoittelijat olivat lähteneet, joten toiminta keskuksessa oli meidän vapaaehtoisten vastuulla. Tavallaan työ on nyt helpompaa, kun on entistä vähemmän mosambikilaisia hääräämässä.
Vapaa-ajalla ollaan käyty syömässä kaupungilla, shoppailemassa capulanoja ja teettämässä niistä vaatteita. Vapaa-ajalla olemme tehneet nyt myös pari ikimuistoita reissua!!

Tofo on kenties kaunein ranta Mosambikissa, joten pelkästään sen näkeminen oli syy lähteä reissuun kolmisen viikkoa sitten. Suurimpana syynä kuitenkin Tofolle lähtöön oli sukelluskurssi, josta olimme puhuneet ensimmäisistä viikoista alkaen. Lähdimme 5 tunnin chapamatkaan aamuvarhain keskiviikkona. Perillä majoituimme bungaloviin rantanäkymällä. Yhteensä reissussa oli kaksi sveitsiläistä, neljä saksalaista ja miä. Käytiin tutustumassa sukelluskouluun, täytimme jokusen kymmentä terveys- ja vastuuvapautuslomaketta ja saimme parisataasivuisen opuksen kouraan, joka tuli lukea seuraavaksi päiväksi. Voi juma, tiedossa oli oikeasti opiskelua. Kovasti yritimme lukea ja plärätä kirjaa, jotta seuraavana päivänä tietäisimme jotain aiheesta.
Torstai oli teoriapäivä. Katsoimme (samoista aiheista, joita edellispäivänä yritimme tankata) kahdeksan tuntia opetusvideota, jonka päätteeksi suoritimme monisivuisen sukellustestin. Opettaja sanoi testin jälkeen totisella naamalla, että reputimme kaikki. Tässä uskossa elin koko loppuviikon, koska oikeasti en edes ymmärtänyt kaikkia kysymyksia kielimuurin takia. Tosiasiassa hän ei kai olisi saanut päästää meitä veteen, jos olisimme reputtaneet.
Perjantain vietimme altaassa. Uintikokeessa uimme 200 metriä ja kelluimme 10 minuuttia. Läpäisin! Harjoittelimme laittaiden kokoamista, pelastamista vedestä ja teimme harjoitteita pinnan alla (mm. laitteiden riisumista ja pukemista, paineen tasausta tms.)
Lauantaina pääsimme merelle, mikä ei ollut sellainen kokemus kuin odotin. Viisi minuuttia veneessä ja muutuin vitivalkoiseksi. Yritin katsoa horisonttiin ja hengittää, ja odotin malttamattomana, että pääsen veteen (se kuulemma auttaa meripahoinvointiin). Ja veteen pääsy auttoi. Sukeltaminen oli ihmeellistä. Rakastuin siihen tunteesee, rauhallisuuteen ja hiljaisuuteen heti. Teimme lauantaina samoja harjoitteita kuin edellispäivänä altaassa, eli melko perus, mutta nautin kovasti. Kunnes oli aika palata pintaan ja veneeseen. Heti veneeseen päästyä aloin oksentaa ja laskin sekunteja, jolloin pääsisin takaisin rantaan.
Seuraavana päivänä olin vahingosta viisastunut ja otin pahoinvointilääkkeen ennen veneeseen astumista. Se kannatti. Nautin kahdesta vapaasta sukelluksesta (näimme mustekaloja, rapuja, kitarakalan ja leijonakalan sekä hurjan määrän erilaisia kaloja mitä ihmeellisimmissä väreissä. Näin myös Nemon, sen msuatvalkoisen taistelukalan ja samanlaisen kalaparven, jolta ne pyys Nemo-elokuvassa apua!!) Uusi sukellus on vielä tehtävä, sillä isommat kalat jäivät näkemättä. Tällä kertaa pystyin nauttia myös veneen vauhdista ja maisemista. Huippupäivä.
Viikon jälkeen olin siis suorittanut ensimmäisen PADI open water -kurssin ja saan sukeltaa halutessani 18 metriin.



Jottei tästä postauksesta tule elämää pidempää, jatkan seuraavassa.

As eleições

Mikä on valtava, punainen ja äänekäs ja jota ei pääse missään pakoon? No tietysti Frelimopuolueen vaalikampanjointi!

Täällä valitaan presidentti viideksi vuodeksi kerrallaan, ja tämä on juuri yksi niistä vuosista. Vaalit käydään 15.10. eikä maa ole silloin turvallisimmillaan. Näillä näkymin poistun itse parahiksi maasta tuohon aikaan.

Aikoinaan maassa käytiin sisällissota kahden liikkeen, Frelimon(vas.) ja Renamon(oik.) välillä. (Frelimo oli alkuaikoinaan maan itsenäisyyteen siivittänyt liike ja siksi tykätty yhä edelleen.) Nyt nämä liikkeet tunnetaan demokraattisen Moçambiquen puolueina, mutta ne eivät välttämättä täytä demokratian tunnusmerkkejä siinä mielessä, minkä olemme Euroopassa omaksuneet. Liikkeet ovat kovin napit vastakkain ja ottavat yhteen väkivaltaisestikin. Viime vuonna Renamo irtisanoutui vuoden 1992 rauhansopimuksesta ja sisällissodan uhka leijui maan yllä taas. Nyt on kuitenkin melko rauhallista. Kuulemma jossain maan keskivaiheilla ne nahistelee koko ajan. Maa on kuitenkin Renamon, ja uusien pikkupuolueiden kapuloista huolimatta edelleen kuulemma yhtä kuin Frelimo. Oppositio ovat olemassa lähinnä olemassaolon vuoksi. Frelimo tulee siis murskavoittamaan vaalit.

Olen kuullut teorian, jonka mukaan nuoriso kannattaisi Renamoa taloudellisen kasvun ja globalisoitumisen toivossa, kun taas vanhempi väki, joka muistaa sota-ajat, kannattaisivat Frelimoa sen historian ja aikaansaannosten vuoksi.

Anyways, Frelimon suosio näkyy heti, kun astuu kotiovesta ulos (tai näkyy kun kohdalla jo kotona, hostperheem ollessa SUURIA Frelimofaneja). Julisteita on kaikkialla, fanipaitoja on kaikilla ja autoihin on ripustettu kannatuskapulanoja.
Jännittävimpiä kampanjointikeinoja ovat kuitenkin rekat, joiden lavalla on järkyttävät kajarit, järkyttävän paljon porukkaa ja josta kuuluu järkyttävä metakka. Lisämainintana, rekkoja on peräkkäin useita, kolmesta viiteen olen nähnyt. Kaiuttimet soittavat yhtä ja tiettyä biisiä. Sama kappale soi tv:ssä ja kaupoissa. Jopa meidän keskuksen lapset laulaa sitä (joskus tosin pilaversiona) ja huomaan ajoittain (=aamusta iltaan) itsekin hyräileväni kertosäettä. Tätä kappaletta tulen siis hoilottamaan todennäköisesti koko loppuvuoden.

Kaksi kuukautta

Pian on kaksi kuukautta seikkailua Afrikan maassa takana. Olen oppinut itsestäni, Mosambikista, kulttuurista ja tavoista paljon, enkä osaa varmasti luetella kaikkea. Tässä kuitenkin pintaraapaisu siitä, mitä olen oppinut.
Olen oppinut Moçambiquessa...
...pesemään pyykkiä käsin.
...kävelemään tylysti ohi perään huutavien herrasmiesten.
...puhumaan englantia luontevasti.
...portugalin kielen perusteet.
...saksan kielen perusteet (no en onneksi ihan täysin, ärsyttävä kieli on se).
...nukkumaan kukonlaulusta huolimatta.
...että homeen voi "poistaa" maalaamalla kerroksen maalia homeen päälle.
...pilkkomaan papuja sekä valmistamaan tomaattimurskaa ja maissijauhoja.
...viisveisaamaan liikenneturvallisuudesta.
...sulloutumaan täpötäyteen chapaan.
...antamaan rukkaset kosijoille.
...että raha ei ole minulle kaikki kaikessa.
...että raha on mosambikilaisille kaikki kaikessa.
...ruokkimaan pariviikkoisia orpoja kissanpentuja.
...olemaan myöhässä ja olemaan sinut sen kanssa.
...että suomalainen lantio ei liiku kuin afrikkalainen.
...ihmettelemään valkoisia ihmisiä (mulunguja) kadulla, välillä jopa ääneen.
...asettelemaan hyttysverkon iltaisin melko näppärästi niin, ettei mihinkään jää aukkoja.
...että täkäläisillä pastoreilla on TÖR-KEEN kova ääni.
...(edelliseen viitaten) että homous on syntiä.
...välttelemään lasinsiruja hiekan seassa.
...kantamaan painavia kastelukannuja epätasaisella pellolla.
...että humalaisen kuskin kyydissä voi päästä turvallisesti kotiin.
...miten mosambikissa tervehditään a) tuttuja b) vieraita, ja toisaalta myös, c) keitä ei sovi tervehtiä.
...peseytymään öljykuupan, vihreän ämpärin ja vesitilkan kanssa.
...että olen tosi vedätettävissä koska olen tässä maassa edelleen melko ulalla.
...hoitamaan allergista ihottumaa.
...että rikkinäisiå asioita ei tarvitse heittää pois, ne voi korjata.
...syömään appelsiinia mosambikilaisittain.
...että lapset ympäri maailmaa ovat tosi samanlaisia.
...miten todellinen kannattajajoukko käyttäytyy kuukautta ennen presidentin vaaleja.
...että Suomin on ihan hiton hyvä paikka, ja suomenkieli hienoin kieli maailmassa.
...että oma perhe on kaikista tärkein!

Työmatka

Huikkaan portilla vartijalle moikat. Vartija moikkaa takaisin ja yrittää muistella meidän kaikkien nimet, vaihtelevalla menestyksellä; Emmistä tulee Emma, Clarasta Carla ja Lionista Leão (leijona). Mutta niin käy joka päivä, ehkä se vuoden sisällä oppii. Astumme portista aivan toisenlaiseen Mosambikiin. Roskia on kävelytiellä paljon, rikkinäistä lasia, litistyneitä muovipulloja, mustia muovipusseja ja appelsiininkuoria. Hiekassa on rankka kävellä. Vielä pitkän työpäivänkin jälkeen pitäisi jaksaa nostaa jalkoja ja tasapainotella hiekkaisella alustalla.
Terveysministeriön edessä on jonollinen ihmisiä, en tiedä miksi. Joku joukosta huikkaa englanniksi moikat.
Pääsemme Claran kanssa suorilta chapaan. Asumme päätien varressa, joten miltei kaikki chapat ohittavat meidän pysäkkimme. Astumme pikkubussin ovesta, joka pielessä rahastaja seisoo ja avittaa meidät sisään. Chapa on vajaa ja mahdumme sisään ongelmitta, mitä ei suinkaan joka kerta tapahdu. Vapaita istumapaikkoja ei ole, joten tartun auton katon rajassa olevaan tankoon, asettaudun ajosuuntaan nähden sivuttain, jottei jarrutukset horjuta tasapainoa. Clara asettuu viereni seisomaan. Toisella puolella on nuori nainen, vauva kapulanaan sidottuna sylissä. Vajaalla chapalla tarkoitan sitä, että saan seistä, miten lystään. Kukaan ei osu minuun miltään suunnalta eikä ihmismassa sanele, miten päin minun pitää itseni asetella. Katto on tässä yksilössä vähän matala ja pää hipoo sitä vähän väliä. Anyeay, matka on ihan leppoisa. Clara pääsee muutaman pysäkin jälkeen istumaan, annan laukun hänen syliinsä, ettei se ole muiden edessä ja haittaa chapasta poistuvia.
Matka menee normaalia nopeammin. Tunnen mieleeni painamista maamerkeistä, että kohta on minun pysäkkini. "Comprador, Opca paragem", sanon ja annan rahat, 7 meticalia (0,17€), compradorille ja pomppaan Opca-pysäkillä autosta.
Ennen kotiin menoa, minun on käytävä ompelijalla. Ollaan Claran kanssa tilattu laukut. Kaupasta käytiin pari viikkoa sitten ostamassa capulana-kankaat, eli sellaiset värikkään kankaat, joita täällä on kaikilla. Nuoret pukeutuu enemmän nykyaikaisesti, mutta lapsilla ja aikuisilla on tosi usein capulanasta tehtyjä vaatteita tai capulana väännettynä hameeksi ja vauvan kantoliinaksi. Niitä käytetään koko ajan ja kaikkialla. Käytiin siis ostamassa sellaiset ja vietiin ompelijalle, jonka tarkoituksena oli tehdä niistä laukut. Clara tilasi myös housut. Niinpä tänään astelin ompelijalle noutamaan laukkuani. Sönkötin ompelijalle jotain onnettomalla portugalin kielelläni. En tiedä ymmärsikö, mitä sanoin vai muistiko naamakertoimen perusteella, että olin laukun tilaaja (jälkimmäinen todennäköisempi vaihtoehto), mutta sain oman laukkuni, annoin rahat (100MT=2,5€) ja jatkoin tyytyväisenä matkaa. Laukku oli törkeen makee ja hyvin tehty. Tiedossa tosi monta reissua kyseiselle rouvalle.
Seuraavaksi suuntasin nokkani kotia kohti. Jälleen pehmeää hiekkatietä tallustaessa mietin, että kenties hiekka on ainoa vaihtoehto. En tiedä. Hiekka upotti paikoitellen niin syvälle, että kenkien reunojen yli tippui hiekkaa joka askeleella kengän sisälle. Vähän väliä oli kengät tyhjennettävä, jotta kävely olisi mielekkäämpää.
Taas joku ukko takana ääntelee maiskuttelevalla äänellä. Tiedän, että tarkoitus on kiinnittää minun huomio, mutta jatkan matkaa vilkaisematta. En tiedä tottuuko huomioon ikinä. Varsinkin täällä Coupalissa valkoisia tuskin näkee (tod näk täällä asutaan vain me viisi), joten täällä huomio on taattu. Viheltelyjä, tööttäyksiä, maiskutteluja ja huuteluja kuulee useasti päivässä. Mutta hyvä näin, kunhan ei muutu negatiiviseksi huomioksi. Yhden kerran olen saanut tuntia rasismin nahoissani, kun tyyppi päissään tuli vihaisena huutamaan meidän kävellessä portugalin kielen tunnille. Ohittaessamme hänet, hän mottasi minua ja Lionia avokämmenellä käsivarteen. Mut näitä on, takaisin tähän päivään...
Kävellessä yritin kiinnittää erityisen paljon huomiota ympäristöön, jotta voin siitä tänne kirjoittaa. Puolen kilometrin kävelymatkalla näin, kun lapset heittelivät kiviä ikkunaan, kun miehet joivat kaljaa barrakassa ja pitivät kovaa meteliä, kun sisarukset leikkivät hippaa hiekkakadulla autoa väistäen, kun kulkukoira j tien yli, kun naiset juttelivat kädet heiluen ja capulanat hulmuten kadun varressa, kun hiekkaa lensi tuulen mukana ikävästi silmiin, kun kauppiaan yrittivåt kaupata ohikulkijoille hedelmiä, pyykinpesuainetta, puheaikaa, keksejä ja kännyköitä, kun auto joutui väistämään kuoppaa hiekkatiessä, kun auton konepellillä istuva mies kohautti kulmiaan ja kysyi "como estas?", kun autokuskit tööttäilivät toisilleen ruuhkassa, kun kotiporttiani vastapäätä olevat naiset moikkasivat minua iloisesti, vaikkei minulla ole harmainta aavistusta, keitä he olivat, ja olinko nähnyt heidät aiemmin. Moikkasin takaisin, avasin portin lukon ja astuin sisään kotipihallemme.

Pieni tarina Afrikasta

Musta on tullut viimevuosina (ehkä viimeisen vuoden aikana) kunnon limuhiiri. Vedän limpparia ihan liikaa, mutta koska limut on hyviä, en aio lopettaa niiden käyttöä.
Tästä syystä olin tänään(kin) ostamassa omenalimpparia. Mirinda-limonadi, nimenomaan omena, on ihan parasta ja koska sitä ei saa Suomesta, juon sitä koko loppuelämän edestä täällä.
Tarina ei kuitenkaan liity millään tavalla limonadiin. Tai liittyy sikäli, että limupullo oli niin painava, että muovipussi ei sitä jaksanut kannatella ja pussi repeytyi seisoessani chapassa matkalla kotiin. Itse en olisi huomannut pussin repeytymistä, mutta vieressä oleva nainen huomautti siitä. Yritin siinä kauhoa tippumaisillaan olevia tavaroita (limua ja suklaata, koska myöskään ilman suklaata en voi elää) syliin, kunnes edellämainittu nainen otti pussin, sitoi sen näppärästi umpeen ja ojensi mulle takaisin. Kiitin kovasti.
Joku sivullinen oli siinä meidän touhuja vissiin seurannut, koska yhtäkkiä takaa ilmestyi käsi, joka ojensi mulle uuden muovipussin, jotta saisin tavarat helpommin kannetuksi. Edellämainittu nainen otti pussin tältä ojennetusta kädestä ja auttoi mua laittamaan tavarat siihen. Taas kiittelin kovasti.
Kun pussin olin saanut käteen, näytti edessä istuva poika eleen, jotta hän voi pitää pussia sylissään loppumatkan ajan, koska mä joutuisin sitä roikottamaan seistessäni. Eipä mitään kovin arvokasta siinä ollut, joten annoin pussin hänelle (ja hän ojensi sen takaisin, kun huomasi, että olin lähdössä).
Ennen omaa pysäkkiä rohkaistuin kysymään vieressä seisovalta herralta (yritin portugaliksi) josko hän tietäisi, milloin minun pysäkkini tulee ja minun on aika nousta chapasta. Hän ymmärsi, että vähän on likka eksyksissä ja hihkaisi compradorille (rahastajalle), että olisi yksi neiti poistumassa Opca-pysäkillä.
Lähtiessä kiitin taas vuolaasti. Kovin iloisia kasvoja näin, kun kiitin shanganan kielellä "Kanimambo".
Mikä on tarinan opetus? Se, ettei tällaista ihan oikeassa elämässä vain tapahdu, ja siksi se tuntui ihan mahtavalta.

12.8.

Koti-ikävä

Miksi helvetissä lähdin tänne...

En tiedä johtuuko kulttuurishokista vai mistä, mutta vuosi täällä tuntuu aivan liian pitkältä ajalta nyt. Itkettää, enkä haluais olla missään muualla kuin kotona rakkaiden luona. Kun täältä kotiudun, en lähde kotoa pois enää ikänä!

Claudinha on majoittanut meidät ulkorakennukseen kanojen viereen. Kukko herättää joka yö kolmen maissa ja kalkkunat aamukuudelta. "afrikan ääniä" sanovat. Huoneet on tosi pienet ja homeiset, ovi ei pysy kiinni ja kosteus on ehkä 90%. Kysyttiin, josko voitaisiin asua sisällä, jossa isot huoneet ammottavat tyhjyyttä. Claudinha ei ajatuksesta tykännyt, koska huoneet ovat hänen lapsilleen, kun he tulevat vierailulle (kerran vuodessa ehkä). Rahat mummeli saa lapsiltaa, jotka työskentelevät ympäri maailmaa.

Sähköt katkesi äsken. Ei oo nettiä mailla halmeilla. Netin kanssa oon taistellut päivittäin, eikä mikään toimi mitenkään päin. On ostettu adapteria ja nettitikkua ja saldoa ja vaikka mitä. Muilla toimii, oon ainoo jolla ei oo nettiä. Kotoa mukaan ottaman puhelimen näyttö hajosi tiistaina. Ei oo ystäviä - pelkkiä saksaa palpattavia teinejä. Vitusti hyttysiä kyllä löytyy, ja helvetin pimeä on. Täällä on jo kuudelta säkkipimeä, kylmä ja pelottavaa. Ärsyttää, että lähdin.

9.8.

Viikko takana. Nopeasti mennyt, mutta tunteita on viikkon mahtunut varmaan enemmän kuin normaaliin kuukauteen. Fiilikset menevät ylösalas koko ajan. Ensin on kivaa ja hymyilyttää. Pian haluan jo kotiin ja pohdin, miten sinne pääsisin.

Huomenna mennään käymään kirkossa. Joo-o. Suostuttiin mukaan, koska se on varmasti elämys. Claudinha ei millään muotoa pakottanut, mutta sanoi, että kyllä kirkossa olisi hyvä sunnuntaisin käydä.

Jälkihuomautus: oltiin kirkossa. Aamuseitsemältä se oli täynnä. Ehkä 200 ihmistä rukoili ja mumisi ja heilui. Erikoinen kokemus. Ei tarvitse mennä uudelleen.

8.8.

Kävimme mcel-puhelinliikkeessä selvittämässä, miksi liittymät eivät toimi niin kuin pitäisi. Jonkinnäköisen vastauksen ja korjauksen saimmekin, vaikka mulla ei kyllä toimi vieläkään. Annoimme numeromme myyjälle, jotta hän pystyi tietokoneelta katsoa liittymän tiedot. Olimme juuri päässeet liikkeestä ulos, kun Annalle tuli viesti kyseiseltä myyjältä, herran omasta numerosta, että miten menee. Sellaset yksityisyydensuojat täällä.

Yksi mies halusi numeroni, koska halusi kuulemma opetella suomea. Toinen pyysi suoraan, josko voisi jonkun meistä siivellä päästä Eurooppaan (esimerkiksi Los Angelesiin). Host-mama sanoi myös reissanneensa paljon Euroopassa, esimerkiksi Italiassa, Portugalissa ja USAssa.

7.8.
Muutto

Tänään loppui orientaatiojakso ja muutettiin hostperheisiin. Muutin samaan paikkaan saksalaisen Yohannan kanssa. Asumme Chaupalin kaupunginosassa Maputossa melko isossa pihapiirissä vanhan rouvan, Claudinhan luona. Päärakennus on hieno. Me asumme piharakennuksessa omissa huoneissa, joissa on sängyt. Yohannalla myös jonkinlainen piironki johon vaatteet sai kätevästi laitettua. Mulla ne on nakattu huoneen nurkkaan tai laukkuun. Seinän takana asuu parikymmentä kanaa ja kalkkunaa sekä pari koiraa.

Claudinhalla on kaksi embregadaa eli työntekijää. Embregadat pesevät pyykkimme, laittavat ruoan, siivoavat. Melko erikoiselta tuntuu se. Lisäksi kaksi embregadoa hoitaa eläimiä ja auttavat Claudinhaa, joka on jo melko vanhassa kunnossa.

Claudinha nonhyvin vieraanvarainen ja ruokkii meitä enemmän kuin tarpeeksi. Host-perheen tehtäviin kuuluu yösijan antaminen ja ruokkiminen.

Huomenna opettelen taas kulkemaan chapalla, kun menen käymään Suomen suurlähetystössä ilmoittamassa itseni läsnäolevaksi.

It depends

4.8.

Käytiin tänään läpi stereotypioita seka Afrikasta että Euroopasta. Toki mantereet ovat niin jättimäisiä, että on vähän hölmöä puhua afrikkalaisesta tai eurooppalaisesta kulttuurista. Tämän takia totuuskin on paljon moniuloitteisempi kuin ajatellaan.

Afrikassa on tosi köyhää, mutta toisaalta on yltiörikastakin porukkaa. Afrikassa on vaarallista, mutta vain joillain alueilla ja aikalailla ajasta riippuen. Perhekäsitys täällä on laaja ja "veljiä" ja "siskoja" löytyy naapureista ja kaupungilta enemmänkin. Täällä ei ole ongelma keskustella kaupungilla ventovieraiden ihmisten kanssa, ja siksi vaikuttaa siltä, että kaikki tuntisivat toisensa, vaikka niin ei oikeasti ole. Afrikkalaiset ovat iloisia, mutta eivät suinkaan aina. He vain suhtautuvat hymyillen usein vaikeisiinkin asioihin.

Stereotypioista eniten naurua sai aikaan se, että Afrikassa mikään ei toimi. Täällä kuulee usein sanottavan it depends, eli riippuu siitä mistä roikkuu. Tuleeko lämmintä vettä, it depends. Toimiiko puhelin, it depends. Mihin menen töihin, it depends.
Samaan kategoriaan laittaisin easy going -meiningin. Samoihin lopputuloksiin päästään joko strssaamalla ja kiiruhtamalla, tai tekemällä asiat leppoisasti ja nauttimalla olosta. Tässä on meillä opittavaa.

Saksalaisia co-vapaaehtoisia

3.8.

Tänään ei ole ollut tekemisen puutetta. Käytiin aamupäivällä läpi Ajuden, eli vastaanottavan organisaation historiaa, Mosambiktietoutta ja tutustuttiin muiden vapaaehtoisten kanssa toisiimme. Syötiin suklaata Sveitsistä, nallekarkkeja Saksasta ja salmiakkia härmästä.

Muut vaparit ovat saksalaisia + yksi sveitsiläinen. Kansalaisuudesta viis, kaikki muut puhuu saksaa. Aina. Ja koko ajan. Välillä joku tajuaa, että en ymmärrä keskustelusta mitään ja tiivistää, mitä on viimeisen puolen tunnin aikana puhuttu. Todennäköisesti opin nopeammin saksan kuin portugalin kielen.

Saksassa valtio sponssaa tosi suuren osan vapaaehtoisten vuodesta ulkomailla, siksi niitä sikiää vapaaehtoistyöpaikoissa joka puolella maailmaa. Ei siinä mitään, ihan mukavaa porukkaa. Ja näiden kanssa täällä tulevaa vuotta enemmän tai vähemmän vietän, joten parempi tullakin toimeen.

Kaikki on huomattavasti nuorempia kuin mä. Nuorimmat juuri 18 täyttäneitä. Tämä tuo myös oman mausteensa yhteiseloon. Ajatusmaailma ja ehkä käytöskin on pikkusen erilaista. Suomessakin moni viettää välivuoden ja lähtee vapariksi ulkomaille 18-19-vuotiaina. Musta ei olis varmasti ollut siihen niin nuorena. Nytkin ikävä kalvaa.

Ikävä kalvaa ehkä siksi, etten pääse puhumaan ja käsittelemään fiiliksiä suomeksi. Ihan hyvin juttu luistaa englanniksikin, mutta oma kieli on aina oma kieli. Muut täällä pääsee käymään jokaisen pienen kulttuurishokihkonkin läpi toistensa kanssa saksaksi. Suomalaisia täällä asuu, mutta Hannakontakti on reissussa, joten yhteyden suomalaisiin saanen myöhemmin. Itku voi olla lähellä, kun pääsee tuntoja purkaa suomeksi.

Illalla kävimme Costa do Sol-rannalla, jossa ilmeisesti joka ilta jonkin sortin bileet. Mun mielestä porukkaa oli hurjasti, mutta paikalliset totesivat vain, että "odotapas kun tulee kesä."

Rannalta jatkoimme paikallisen muusikon luokse elokuvaa katsomaan ja juomaan saksalaisia drinkkejä. Päivä meni melko nopeasti ja loppua kohden ikäväkin helpotti.

Saapuminen

2.8.2014

Eilen (uskomatonta, että se oli vasta eilen) heräsin Adaildon kainalosta Mäntsälässä. Ensiohjelmassa oli viimehetken ostokset ja moikkaukset sekä pakkaaminen vuoden tarpeiksi. Hommat sainkin hoidettua hyvissä ajoin, joskin laukku painoi lopulta lähes 40 kiloa. Ei olis saanut niin kovasti painaa. Oli lentokentän täti sitä mieltä. Pienen kilojen karistuksen ja zumbailun jälkeen oli aika suunnata turvatarkastukseen ja hyvästellä perhe. Vaikka olen jo lähes vuoden suunnitellut ja järjestellyt asoita Mosambiqueta ajatellen, en vieläkään ymmärtänyt, mitä olin tekemässä. Ikävä puserossa suunnittelin jo, miten kohta kirmaisin samoista porteista takaisin Suomeen. Toiveajattelua. Ei tapahdu ihan kohta se.

Eka lento oli myöhässä. Siitä syystä jouduin kipittää pitkin Arlandaa seuraavalle lennolle melkoisella kiireellä. Vaikka kiire oli hurja ja tauluissa luki jo "final call", asettauduin rehtinä suomalaisena jonon hännille kyselemään yksitellen, josko voisin päästä jonossa etenemään. Parin porukan eteen pääsin kyselemällä ja anelemalla, kunnes harmaa lady pyörätuolissaan heilutti kävelykeppiä ja karjaisi: "Don't ask, you'd better run."

Ehdin lennolle, joka oli puolestaan tunnin myöhässä. Stuertit ja lentoemot säntäilivät järjestelemässä ilmeisesti tuplabuukattujen paikkojen ihmisiä uusille istuinsijoilleen. Tätä epäilen siksi, että oma paikkanikin oli buukattu mun lisäksi afrikkalaiselle herrasmiehelle. Olen myös lukenut, että etelänmaalaiset lentoyhtiöt ruukaavat niin tehdä. Hyvällä meiningillä päästiin kumpikin istumaan hetken odottelun ja keskustelun jälkeen. Herran viimehetken neuvo oli: "In Mozambique, if you see a lion, don't look it in the eyes. If you do it will eat you." Mosambikiin, leijonien kiraan olin kuitenkin nyt kovaa vauhtia suuntaamassa.

Afrikkaan päästyä tajusin heti, miten mutkattomasti asiat vielä Ruotsin (=Euroopan =Länsimaiden) päässä toimi. Addis Ababassa ei toiminut infotelkkarit (lopulta ne sammutettiin kokonaan, kun näyttivät vain edellisyön lentoja), opaskyltit olivat selvät, mutta kun niitä seurasi, henkilökunta ilmoitti, ettei sinne suuntaan saanut mennä. Reittineuvoa kysyttäessä kaikilla oli niin kova kiire, etteivät ehtineet vastaamaan muuta kuin "Don't panic. Relax." Suomalaisena oli hankala relaxata, kun bookkaus koneeseen oli jo hyvän aikaa sitten alkanut. Lopulta pääsin kuitenkin jonoon. Ihan ajoissa. Ja stressaaminen olikin ollut taas kerran vallan turhaa.

Maputon koneen jonossa silmiin osui joukko valkoisia tyttöjä. Erottuivat jostain syystä joukosta. Päätin käydä kysymässä heiltä määränpäätään ja niin olivat saman järjestön vapaaehtoisia kuin mäkin, kuten uumoilin. Loppumatka kuljettiin porukalla.

Maputoon päästyä, meitä oli vastassa Luiz, joka oli kuulemma meidän vapaaehtoiskoordinaattorin kaveri. Ei auttanut kuin luottaa toisen samaan ja hypätä völjyyn. (Onko völjy oikeasti sana?) Kovasti Luiz avuksi kyllä olikin, mutta lähinnä näytti siltä, että hän nautti päästessään pullistelemaan tovereilleen, kun ympärillään pyöri kahdeksan nuorta valkoista naista.

Afrikan musta helmi

Mosambik sijaitsee kaakkoisessa Afrikassa ja on hyvin rikas maa kulttuuriltaan ja luonnoltaan. Mosambik on vastikään kokenut kovat kasvukivut: Maa itsenäistyi 25.6.1975 Portugalin siirtomaavallasta, minkä jälkeen alkoi pian sisällissota. Sisällissota päättyi vasta -92. Eli jälleenrakennusvaiheessa ollaan vielä.

Maan talous on noussut jaloilleen taas sotien jälkeen ja se on kehittynyt maailman köyhimmästä maasta hyvää vauhtia. Kansantalous jakautuu kuitenkin epätasaisesti ja maassa näkee sekä hyvin varakkaita että äärimmäisessä köyhyydessä eläviä ihmisiä. Epätasainen tulonjako luo aina rikollisuutta ympärilleen. Köyhyyden lisäksi sodan jäljet näkyvät maassa edelleen, muun muassa maamiinoina, onhan siitä varsin vähän aikaa vasta kulunut.

Tärkeimmät vientituotteet Mosambikissa ovat katkaravut, puuvilla, cashew-pähkinät sekä kopra. Perusruokana maassa käytetään ovat maissia, kassavaa, maapähkinää, kurpitsaa, papuja, riisiä, kasviöljyä, kassavan lehtiä ja bataattia sekä meren antimet. Hedelmävalikoimaan kuuluvat papaijat, avokadot, mangot ja banaanit.

Vuodenaikoja on kaksi: kuiva kausi kestää toukokuusta lokakuuhun, sadekausi marraskuusta huhtikuuhun. Vuoden keskilämpötila on 25 °C. Kuivana kautena (paikallisen talven aikaan) kesä- ja heinäkuun keskilämpö pääkaupunki Maputossa on 18-20 °C.

Mitä ehkä eniten odotan, on paikallinen musiikki. Mosambikissa on perinteisesti tehty soittimia mustasta puusta, eläinten sarvista, ruo´oista, kuivatuista siemenkodista ym. Lyömäsoittimet ovat Mosambikissa erityisen tärkeä osa musiikkitraditiota. Perussoittimia ovat rumpujen lisäksi musiikkikaari ja marimba.

Puntit tutisee

En osaa itse jännittää ulkosia seikkoja maailmalla. En mä ötököistä ja maamiinoista kamalasti tykkää, mutta ne eivät ole kynnyskysymys lähdölle. Puitteitakaan en osaa stressata. Enkä tautejakaan. Suojaudun ja valmistaudun sen minkä voin ja lopun otan ainutlaatuisena kokemuksena.

Eniten mua jännittää sosiaaliset seikat. En osaa kieltä ja kulttuuri on täysin uusi ja erilainen. Jännitän klikkejä ihmisten kanssa ja että teen ajattelemattomuuttani jotain hölmöä. Jännittää nähdä, miten reagoin, kun ihmiset toimivat arvojani vastaan.

Jännitän sitä, että olen erilaisissa, uusissa olosuhteissa täysin uusavuton ja kädestä ohjattava.

Rikollisuutta pelkään ja suurta huomiota, jonka saan ihonvärin vuoksi.

Paljon jännittää myös jättää kaikki Suomeen. Jätän tänne perheen ja ystävät. Jätän taakseni kivan työpaikan ja joudun luopumaan ihanasta asunnosta. Poikaystävä jää Suomeen, samoin suuri osa tavaroista, jotka ovat tähän mennessä olleet käteni ulottuvilla. Mulla on Suomessa kaikki hyvin pitkälti mallillaan ja nyt jätän kaiken ja lähden ihan uuteen ympäristöön. Tämä kaikki on huisin jännää...

Tulta päin...

Ou nou, mihinköhän oon päätäni taas pistämässä...

Pari viikkoa sitten maksoin ilmoittautumismaksun maailmanvaihto ry:n tilille. Toisin sanoin ilmoitin, että otan vapaaehtoistyöpaikan vastaan Mosambikin pääkaupungissa Maputossa elokuussa 2014. Takaisin olen luvannut palata vasta vuoden kuluttua.

Jännittää aivan sikana. Ehkä siksi yritänkin ajatella kaikkea muuta ja keskittyä töihin ja kouluun ennen kuin keskittyminen lähtöön on väistämätöntä aloittaa. Vanhemmat, varsinkin faija, keksittyy mun lähtöön jo nyt ja jännittää siksi mahdollisesti muakin enemmän. Se etsii googlesta tietoa myrkyllisistä kotiloista, käärmeistä ja maamiinoista. Toivottavasti pystyn kirjotella tänne paitsi ennen lähtöä myös paikan päältä Mosambikista, jotta iskäkin tietää, missä likka huitelee ja että meno on skorpioneista huolimatta ihan easygoing.