Tasa-arvoinen avioliittolaki

Niin vain kävi, että valtaosa kansanedustajista ymmärsi yskän. Parempi myöhään kuin ei milloinkaan. Yhtään oikeasti hyvin perusteltua syytä en ole tasa-arvoisen avioliittolain vastustajilta kuullut. Ehkäpä juuri siksi ollaan vihdoin tilanteessa, jossa avioon astuminen on pian Suomessakin mahdollista tasapuolisesti heteroille ja homoille. Huraa!

Olin äänestystuloksesta niin innoissani, että siitä ensimmäisenä host-äidille kertomaan.
Host-äidille, joka on konservatiivistakin konservatiivisempi, uskovaistakin uskovaisempi, mosambikilainen mosambikilaisen kirkon vakioasiakas. Ei aivan puhuttu lopulta samaa kieltä. Kai se ymmärsi, kun oli sen verran hämmentyneen näköinen.

Tráfego

Ulkoasianministeriön matkustustiedotteessa sanotaan seuraavaa; Liikenne on vasemmanpuoleista (oma lisäys; pääosin), eivätkä kuljettajat välttämättä kunnioita liikennesääntöjä (oma lisäys; pääosin eivät kunnioita). Alkoholin ja huumeiden alaisena ajaminen on yleistä (oma lisäys; pääosin päissään ajavat) (Ulkoasiainministeriö: matkustustiedote 2014).

Ensimmäinen, ja edelleen yksi suurimmista kulttuurieroista liittyy liikenteeseen. Liikenteessä sattuu ja tapahtuu, ja joka ikinen päivä näkee jotain, joka a) kauhistuttaa, b) naurattaa tai c) jättää muuten vain tuijottamaan itseään suu apposen ammollaan.
Viimeisen muutaman päivän sisällä olen nähnyt
-lehmiä avolavalla maan pääkaupungissa,
-käsikäyttöisiä kärryjä lykkiviä ukkoja ja akkoja osana iltapäiväruuhkaa.
-hienoimpia autoja, joita olen eläissäni nähnyt.
-huonokuntoisimpia autoja, joita olen eläissäni nähnyt.
-järkyttävän huonokuntoisia teitä.
-autoja ilman valoja (koska päiväsaikaan valojen ajovalojen käyttö on kielletty).
-liikennepoliisin vastaanottamassa sadan meticalin ja yhden olutpullon suuruista lahjusta, jotta saataisiin jatkaa matkaa ongelmitta.
-valkosilta naisilta myös puhelinnumero kelpaa lahjukseksi.
-aamuruuhkassa autoja ohittelemassa toisiaan milloin oikealta, miloin vasemmalta, ja toisaalta jalkakäytävän kautta jonoa ohittamassa.
-paikallisia naureskelemassa valkoisille joukkoliikenteen käyttäjille.
-jonkun missionäärin saarnaamassa täydessä chapassa täyttä huutoa
-kaljan voimalla ajavia chapakuskeja. Ja kentien jonkun vielä voimakkaamman aineen voimalla ajavia normikuskeja.
-viimeksi useampi vuosi takaperin täytettyjä autonrenkaita.
-chapan, jossa sain olla lähes yksin.
-chapan, jossa oli mun lisäksi noin 30 muuta, mutta jossa paikkoja oli ehkä 18:lle.
-kehitysvammaisen miehen leikkimässä liikennepoliisia keskellä katua.
-liikennepoliisin leikkimässä kehity... Ei ku ei mitään.
-compradorin kysymässä, josko lähtisin rannalle chapareissun jälkeen.
-täyteen tuupatun risteyksen, jossa autoja miten päin sattuu, ja compradorin, joka tallusti selvittämään sumaa.
-ystävällisiä ja avuliaita ihmisiä.

Ulkoasiainministeriö: Julkiset kulkuvälineet, Chapat, ovat erittäin huonokuntoisia, emmekä suosittele niiden käyttöä. Pahimmat onnettomuudet tapahtuvat juuri näillä minibusseilla johtuen niiden kurjasta kunnosta.
(Oma lisäys; kuljen siis näillä "erittäin huonokuntoisilla" kahdesta kolmeen matkaan päivässä. Chapalla kulkeminen on kokemus, joka päivä erilainen. Voisi sanoa, että chapassa sitä viimeistään pääsee fiilistelemään Afrikkaa.)

Taitamme matkamme töihin, kotiin ja kaupungille chapoilla. Chapa on pieni bussi, jossa on paikat noin viidelletoista matkustajalle, mutta johon todellisuudessa mahtuu vaikka 30. Niissä matkustetaan kukin missäkin asennossa kylkykyljessä ja toivotaan, ettei matkan aikana katoa tavaraa.

Täällä on tosi paljon makeita autoja, ja kaikki on tosi puhtaita. Se johtuu siitä, että autonpesupalvelut ovat täällä sananmukaisesti käden ulottuvilla. Kun auton pysäköi, on ympärillä joukko miehiä ilmoittautumassa vapaaehtoisiksi pesijöiksi, korvausta vastaan tottakai. Autoja pestään joka paikassa. Autoja myös korjataan kadun varrella. Kätevää. Miksi maksaa hinauksesta, kun korjauksen voi tehdä siinä kohtaa, johon auto on sammunut.

Täällä ihmiset osaavat bisneksen teon, autonpesu vain yhtenä esimerkkinä. Porukka on kovin avuliasta: esimerkiksi autoa pakittaessa on heti joku nuoripoika pysäyttämässä liikennettä ja viittoilemassa kun pakitus on mahodllista (muutoin peruuttaminen tienvarsipaikoilta kadulle ei oikeasti onnistuisi) ja pyytää lopulta pientä tippiä vaivannäöstään. Duuni se on pienikin duuni.

Makeita autoja siis löytyy. Mutta itse en tähän liikenteeseen upouudella Audilla lähtisi. Toisaalta, en lähtisi millään muullakaan autolla. Suomalaiseen (ja saksalaiseen) silmään liikenne täällä on kaoottista. Risteykset ovat usein tukossa ja auton hipovat toisiaan jatkuvasti. Monet autot ovat lommoilla, koska ovat hiponeet hieman turhankin läheltä. Ensimmäisenä päivänä kysyin paikalliselta, minkälaiset liikennesäännöt ovat Maputossa. Kuvaavaa oli, ettei hän ymmärtänyt koko kysymystä. Toinen kertoi, että täällä on paljonkin liikennesääntöjä, mutta ei osannut mainita yhtään. Puhuttaessa Mosambikin liikennekäyttäytymisestä, puhe kääntyy helposti siihen, että muualla maailmassa on vielä kaoottisempaa. Kokemattomana ulkomaanautoilijana en osaa sanoa, mutta tämä lienee totta. Olen vain tottunut Suomen lintukotoon.

Lisää asioita, joita on jäänyt kertomatta

Olen varmasti tosi onneton Ipadin käyttäjä, mutta en saa padilta lisättyä kuvia blogitekstiini. Toisaalta kaikki, jotka kuvat ansaitsee nähdä, näkevät ne Facebookista. Jatkan pähkäilemistä asian parissa...

Viime viikonloppu oli tarkoitus viettää suomalaisseurassa. Olin niin kyllästynyt taas saksankieleen Tofo-reissulla, että tarvitsin täyspäistä seuraa. Olin menossa viettämään viikonlopun Katariinan luo Polanaan, mutta torstaina tuli puhelu, josko haluaisin lähteä samaisen neidin Swasimaahan safarille. Halusinhan minä.

Mun eka safari. Olin ihan ulalla, mitä tuleman pitää ja esim. miten varustaudun. Yllätyin omasta spontaaniudestani, pakkasin vain tärkemimmiksi kyvittelemani tavarat, hyppäsin Marikan auton kyytiin ja lähdin Swasiin.
Rajan ylittäminen Namaachassa on tuttua (joudun kerran kuussa ylittämään rajan viisumin takia, ihan vain mennä Swasin puolelle ja palata takaisin) mutta nyt menin ensikertaa rajaa pidemmälle. Eron näiden valtioiden välillä näki heti. Vitsailtiin, että onko ilmakin jotenkin helpompi hengittää Swasin puolella. Eläimiä oli katujen reunamilla, ei samanlaista ihmiskaaosta kuin Mosambikin puolella. Oli vehreää ja organisoidumpaa. Miten kummassa valitsin. Mosambikin kaikista Afrikan maista, ajattelin.
Hlanen royal parkkiin ei ollut matkaa pitkälti. Majapaikkamme oli keskellä luonnonpuistoa aidattu alue, ja heti cottagemme vieressä kulki ensimmäisenä iltana kirahvi. Ihan oikea kirahvi. Hiton iso, hiton kaunis. Aluetta reunusti pieni lampi, jossa asui neljä virtahepoa ja jossa eläimet kävivät aamuvedet juomassa. Alueen ravintolasta oli näky lammelle. Siinä vedettiin aamiasta samaan aikaan sarvikuonojen ja impaloiden kanssa. Huhhuh.
Lauantaina kävimme omatoimisafarilla Marikan neliveto-Toyotalla. Ei mennyt kymmentä minuuttia, kun jo puntti tutisi. Edessä jökötti valtava lauma norsuja. Ehkä kymmenen. Elefantti on rauhallinen silloin, kun se heiluttaa häntää ja korvia ja syö. Nämä eivät tehneet niistä mitään. Katsoimme parhaaksi kääntyä kannoilla ja poistua. Omatoimisafarilla näimme sarvikuonoja, pari Pumbaa, pari kirahvia, yhden seepran ja miljoonittain impaloita. Päätimme yhteistuumin syödä sinä iltana ravintolassa impalaa, koska niitä oli yksinkertaisesti niin tuhottomasti.
Sunnuntaina osallistuin aamusafarille sellaisella isolla safarimaasturilla. Aamulla eläimet ovat aktiivisimmillaan, joten odotimme näkevämme paljon. Ja niin näimmekin. Näimme leijonia, lisää sarvikuonoja, erilaisia antilooppeja, lintuja, lisää impaloita, norsuja... Ja koska eläinmitta ei ihan ollut vielä täynnä, pistäydyimme toisella omatoimisafarilla viereisessä puistossa kaiken tämän ihanuuden jälkeen. Siellä näimme lisää kirahveja ja seeproja, jotka olivat tähän asti loistaneet poissaolollaan.
Kovin oli eläintentäyteinen viikonloppu. Sain mahtavia kuvia ja kaverit kateelliseksi. Se on tärkeintä.

Kaikkea, mikä on jäänyt kertomatta.

Kappas, hetki on vierähtänyt edellisestä kirjoituksesta. Koko ajan tapahtuu niin paljon, ettei oikeasti ole aikaa iltaisin kirjoitella (mielummin menen ajoissa unille). Toisaalta tapahtuu niin paljon, etten tiedä, mistä aloittaa kirjoittamisen.

Kuukausi sitten kävin kotona. Ihan kotonakotona, Suomessa. Suru-uutinen vaarin poislähdöstä tuli, kun kävelin Maputon katuja ja metsästin lippuja Afrikan cupin jalkapallomatsiin Mosambik-Kap Verde. Lippujen etsintä loppui siihen.
Onneksi meillä on järjestön kautta supervakuutus, jonka turvin sain lennot läheisen hautajaisiin Suomeen ja takaisin. En tosin ihan stressittä- myös ulkomaalaiset vakuutusyhtiöt osaa olla v-mäisiä, ja hetken jo uskoin, ettei korvausta tule. Tulipa kuitenkin ja niin vietin kaksi viikkoa Ohkolassa.
Oli ehkä ihan hyvä hetki nähdä perhe ja saada lomaa tästä hullunmyllytsä. Ja Suomessa oli hyvä nähdä, että olin alkujärkytysten jälkeen kunnossa. Toisaalta, kotona käyminen oli myös ristiriitaista. Ajattelin, että se katkaisee vuoden täällä ja takaisin tulo olisi tosi vaikeaa. Ja niin se katkaisikin. Ja takaisin tulo oli vaikeaa. Mutta lopulta, oli se kaiken arvoista olla läheisten seurassa hautajaisissa ja nähdä kaikki rakkaimmat.
Ja juuri ennen lähtöä näin myös edellä mainitun jalkapallopelin, eli en jäänyt mistään paitsi.

Takaisin tultua jatkoin työntekoa. Paikalliset harjoittelijat olivat lähteneet, joten toiminta keskuksessa oli meidän vapaaehtoisten vastuulla. Tavallaan työ on nyt helpompaa, kun on entistä vähemmän mosambikilaisia hääräämässä.
Vapaa-ajalla ollaan käyty syömässä kaupungilla, shoppailemassa capulanoja ja teettämässä niistä vaatteita. Vapaa-ajalla olemme tehneet nyt myös pari ikimuistoita reissua!!

Tofo on kenties kaunein ranta Mosambikissa, joten pelkästään sen näkeminen oli syy lähteä reissuun kolmisen viikkoa sitten. Suurimpana syynä kuitenkin Tofolle lähtöön oli sukelluskurssi, josta olimme puhuneet ensimmäisistä viikoista alkaen. Lähdimme 5 tunnin chapamatkaan aamuvarhain keskiviikkona. Perillä majoituimme bungaloviin rantanäkymällä. Yhteensä reissussa oli kaksi sveitsiläistä, neljä saksalaista ja miä. Käytiin tutustumassa sukelluskouluun, täytimme jokusen kymmentä terveys- ja vastuuvapautuslomaketta ja saimme parisataasivuisen opuksen kouraan, joka tuli lukea seuraavaksi päiväksi. Voi juma, tiedossa oli oikeasti opiskelua. Kovasti yritimme lukea ja plärätä kirjaa, jotta seuraavana päivänä tietäisimme jotain aiheesta.
Torstai oli teoriapäivä. Katsoimme (samoista aiheista, joita edellispäivänä yritimme tankata) kahdeksan tuntia opetusvideota, jonka päätteeksi suoritimme monisivuisen sukellustestin. Opettaja sanoi testin jälkeen totisella naamalla, että reputimme kaikki. Tässä uskossa elin koko loppuviikon, koska oikeasti en edes ymmärtänyt kaikkia kysymyksia kielimuurin takia. Tosiasiassa hän ei kai olisi saanut päästää meitä veteen, jos olisimme reputtaneet.
Perjantain vietimme altaassa. Uintikokeessa uimme 200 metriä ja kelluimme 10 minuuttia. Läpäisin! Harjoittelimme laittaiden kokoamista, pelastamista vedestä ja teimme harjoitteita pinnan alla (mm. laitteiden riisumista ja pukemista, paineen tasausta tms.)
Lauantaina pääsimme merelle, mikä ei ollut sellainen kokemus kuin odotin. Viisi minuuttia veneessä ja muutuin vitivalkoiseksi. Yritin katsoa horisonttiin ja hengittää, ja odotin malttamattomana, että pääsen veteen (se kuulemma auttaa meripahoinvointiin). Ja veteen pääsy auttoi. Sukeltaminen oli ihmeellistä. Rakastuin siihen tunteesee, rauhallisuuteen ja hiljaisuuteen heti. Teimme lauantaina samoja harjoitteita kuin edellispäivänä altaassa, eli melko perus, mutta nautin kovasti. Kunnes oli aika palata pintaan ja veneeseen. Heti veneeseen päästyä aloin oksentaa ja laskin sekunteja, jolloin pääsisin takaisin rantaan.
Seuraavana päivänä olin vahingosta viisastunut ja otin pahoinvointilääkkeen ennen veneeseen astumista. Se kannatti. Nautin kahdesta vapaasta sukelluksesta (näimme mustekaloja, rapuja, kitarakalan ja leijonakalan sekä hurjan määrän erilaisia kaloja mitä ihmeellisimmissä väreissä. Näin myös Nemon, sen msuatvalkoisen taistelukalan ja samanlaisen kalaparven, jolta ne pyys Nemo-elokuvassa apua!!) Uusi sukellus on vielä tehtävä, sillä isommat kalat jäivät näkemättä. Tällä kertaa pystyin nauttia myös veneen vauhdista ja maisemista. Huippupäivä.
Viikon jälkeen olin siis suorittanut ensimmäisen PADI open water -kurssin ja saan sukeltaa halutessani 18 metriin.



Jottei tästä postauksesta tule elämää pidempää, jatkan seuraavassa.