Tänään ei ole ollut tekemisen puutetta. Käytiin aamupäivällä läpi Ajuden, eli vastaanottavan organisaation historiaa, Mosambiktietoutta ja tutustuttiin muiden vapaaehtoisten kanssa toisiimme. Syötiin suklaata Sveitsistä, nallekarkkeja Saksasta ja salmiakkia härmästä.
Muut vaparit ovat saksalaisia + yksi sveitsiläinen. Kansalaisuudesta viis, kaikki muut puhuu saksaa. Aina. Ja koko ajan. Välillä joku tajuaa, että en ymmärrä keskustelusta mitään ja tiivistää, mitä on viimeisen puolen tunnin aikana puhuttu. Todennäköisesti opin nopeammin saksan kuin portugalin kielen.
Saksassa valtio sponssaa tosi suuren osan vapaaehtoisten vuodesta ulkomailla, siksi niitä sikiää vapaaehtoistyöpaikoissa joka puolella maailmaa. Ei siinä mitään, ihan mukavaa porukkaa. Ja näiden kanssa täällä tulevaa vuotta enemmän tai vähemmän vietän, joten parempi tullakin toimeen.
Kaikki on huomattavasti nuorempia kuin mä. Nuorimmat juuri 18 täyttäneitä. Tämä tuo myös oman mausteensa yhteiseloon. Ajatusmaailma ja ehkä käytöskin on pikkusen erilaista. Suomessakin moni viettää välivuoden ja lähtee vapariksi ulkomaille 18-19-vuotiaina. Musta ei olis varmasti ollut siihen niin nuorena. Nytkin ikävä kalvaa.
Ikävä kalvaa ehkä siksi, etten pääse puhumaan ja käsittelemään fiiliksiä suomeksi. Ihan hyvin juttu luistaa englanniksikin, mutta oma kieli on aina oma kieli. Muut täällä pääsee käymään jokaisen pienen kulttuurishokihkonkin läpi toistensa kanssa saksaksi. Suomalaisia täällä asuu, mutta Hannakontakti on reissussa, joten yhteyden suomalaisiin saanen myöhemmin. Itku voi olla lähellä, kun pääsee tuntoja purkaa suomeksi.
Illalla kävimme Costa do Sol-rannalla, jossa ilmeisesti joka ilta jonkin sortin bileet. Mun mielestä porukkaa oli hurjasti, mutta paikalliset totesivat vain, että "odotapas kun tulee kesä."
Rannalta jatkoimme paikallisen muusikon luokse elokuvaa katsomaan ja juomaan saksalaisia drinkkejä. Päivä meni melko nopeasti ja loppua kohden ikäväkin helpotti.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti