Kaksi kuukautta

Pian on kaksi kuukautta seikkailua Afrikan maassa takana. Olen oppinut itsestäni, Mosambikista, kulttuurista ja tavoista paljon, enkä osaa varmasti luetella kaikkea. Tässä kuitenkin pintaraapaisu siitä, mitä olen oppinut.
Olen oppinut Moçambiquessa...
...pesemään pyykkiä käsin.
...kävelemään tylysti ohi perään huutavien herrasmiesten.
...puhumaan englantia luontevasti.
...portugalin kielen perusteet.
...saksan kielen perusteet (no en onneksi ihan täysin, ärsyttävä kieli on se).
...nukkumaan kukonlaulusta huolimatta.
...että homeen voi "poistaa" maalaamalla kerroksen maalia homeen päälle.
...pilkkomaan papuja sekä valmistamaan tomaattimurskaa ja maissijauhoja.
...viisveisaamaan liikenneturvallisuudesta.
...sulloutumaan täpötäyteen chapaan.
...antamaan rukkaset kosijoille.
...että raha ei ole minulle kaikki kaikessa.
...että raha on mosambikilaisille kaikki kaikessa.
...ruokkimaan pariviikkoisia orpoja kissanpentuja.
...olemaan myöhässä ja olemaan sinut sen kanssa.
...että suomalainen lantio ei liiku kuin afrikkalainen.
...ihmettelemään valkoisia ihmisiä (mulunguja) kadulla, välillä jopa ääneen.
...asettelemaan hyttysverkon iltaisin melko näppärästi niin, ettei mihinkään jää aukkoja.
...että täkäläisillä pastoreilla on TÖR-KEEN kova ääni.
...(edelliseen viitaten) että homous on syntiä.
...välttelemään lasinsiruja hiekan seassa.
...kantamaan painavia kastelukannuja epätasaisella pellolla.
...että humalaisen kuskin kyydissä voi päästä turvallisesti kotiin.
...miten mosambikissa tervehditään a) tuttuja b) vieraita, ja toisaalta myös, c) keitä ei sovi tervehtiä.
...peseytymään öljykuupan, vihreän ämpärin ja vesitilkan kanssa.
...että olen tosi vedätettävissä koska olen tässä maassa edelleen melko ulalla.
...hoitamaan allergista ihottumaa.
...että rikkinäisiå asioita ei tarvitse heittää pois, ne voi korjata.
...syömään appelsiinia mosambikilaisittain.
...että lapset ympäri maailmaa ovat tosi samanlaisia.
...miten todellinen kannattajajoukko käyttäytyy kuukautta ennen presidentin vaaleja.
...että Suomin on ihan hiton hyvä paikka, ja suomenkieli hienoin kieli maailmassa.
...että oma perhe on kaikista tärkein!

Työmatka

Huikkaan portilla vartijalle moikat. Vartija moikkaa takaisin ja yrittää muistella meidän kaikkien nimet, vaihtelevalla menestyksellä; Emmistä tulee Emma, Clarasta Carla ja Lionista Leão (leijona). Mutta niin käy joka päivä, ehkä se vuoden sisällä oppii. Astumme portista aivan toisenlaiseen Mosambikiin. Roskia on kävelytiellä paljon, rikkinäistä lasia, litistyneitä muovipulloja, mustia muovipusseja ja appelsiininkuoria. Hiekassa on rankka kävellä. Vielä pitkän työpäivänkin jälkeen pitäisi jaksaa nostaa jalkoja ja tasapainotella hiekkaisella alustalla.
Terveysministeriön edessä on jonollinen ihmisiä, en tiedä miksi. Joku joukosta huikkaa englanniksi moikat.
Pääsemme Claran kanssa suorilta chapaan. Asumme päätien varressa, joten miltei kaikki chapat ohittavat meidän pysäkkimme. Astumme pikkubussin ovesta, joka pielessä rahastaja seisoo ja avittaa meidät sisään. Chapa on vajaa ja mahdumme sisään ongelmitta, mitä ei suinkaan joka kerta tapahdu. Vapaita istumapaikkoja ei ole, joten tartun auton katon rajassa olevaan tankoon, asettaudun ajosuuntaan nähden sivuttain, jottei jarrutukset horjuta tasapainoa. Clara asettuu viereni seisomaan. Toisella puolella on nuori nainen, vauva kapulanaan sidottuna sylissä. Vajaalla chapalla tarkoitan sitä, että saan seistä, miten lystään. Kukaan ei osu minuun miltään suunnalta eikä ihmismassa sanele, miten päin minun pitää itseni asetella. Katto on tässä yksilössä vähän matala ja pää hipoo sitä vähän väliä. Anyeay, matka on ihan leppoisa. Clara pääsee muutaman pysäkin jälkeen istumaan, annan laukun hänen syliinsä, ettei se ole muiden edessä ja haittaa chapasta poistuvia.
Matka menee normaalia nopeammin. Tunnen mieleeni painamista maamerkeistä, että kohta on minun pysäkkini. "Comprador, Opca paragem", sanon ja annan rahat, 7 meticalia (0,17€), compradorille ja pomppaan Opca-pysäkillä autosta.
Ennen kotiin menoa, minun on käytävä ompelijalla. Ollaan Claran kanssa tilattu laukut. Kaupasta käytiin pari viikkoa sitten ostamassa capulana-kankaat, eli sellaiset värikkään kankaat, joita täällä on kaikilla. Nuoret pukeutuu enemmän nykyaikaisesti, mutta lapsilla ja aikuisilla on tosi usein capulanasta tehtyjä vaatteita tai capulana väännettynä hameeksi ja vauvan kantoliinaksi. Niitä käytetään koko ajan ja kaikkialla. Käytiin siis ostamassa sellaiset ja vietiin ompelijalle, jonka tarkoituksena oli tehdä niistä laukut. Clara tilasi myös housut. Niinpä tänään astelin ompelijalle noutamaan laukkuani. Sönkötin ompelijalle jotain onnettomalla portugalin kielelläni. En tiedä ymmärsikö, mitä sanoin vai muistiko naamakertoimen perusteella, että olin laukun tilaaja (jälkimmäinen todennäköisempi vaihtoehto), mutta sain oman laukkuni, annoin rahat (100MT=2,5€) ja jatkoin tyytyväisenä matkaa. Laukku oli törkeen makee ja hyvin tehty. Tiedossa tosi monta reissua kyseiselle rouvalle.
Seuraavaksi suuntasin nokkani kotia kohti. Jälleen pehmeää hiekkatietä tallustaessa mietin, että kenties hiekka on ainoa vaihtoehto. En tiedä. Hiekka upotti paikoitellen niin syvälle, että kenkien reunojen yli tippui hiekkaa joka askeleella kengän sisälle. Vähän väliä oli kengät tyhjennettävä, jotta kävely olisi mielekkäämpää.
Taas joku ukko takana ääntelee maiskuttelevalla äänellä. Tiedän, että tarkoitus on kiinnittää minun huomio, mutta jatkan matkaa vilkaisematta. En tiedä tottuuko huomioon ikinä. Varsinkin täällä Coupalissa valkoisia tuskin näkee (tod näk täällä asutaan vain me viisi), joten täällä huomio on taattu. Viheltelyjä, tööttäyksiä, maiskutteluja ja huuteluja kuulee useasti päivässä. Mutta hyvä näin, kunhan ei muutu negatiiviseksi huomioksi. Yhden kerran olen saanut tuntia rasismin nahoissani, kun tyyppi päissään tuli vihaisena huutamaan meidän kävellessä portugalin kielen tunnille. Ohittaessamme hänet, hän mottasi minua ja Lionia avokämmenellä käsivarteen. Mut näitä on, takaisin tähän päivään...
Kävellessä yritin kiinnittää erityisen paljon huomiota ympäristöön, jotta voin siitä tänne kirjoittaa. Puolen kilometrin kävelymatkalla näin, kun lapset heittelivät kiviä ikkunaan, kun miehet joivat kaljaa barrakassa ja pitivät kovaa meteliä, kun sisarukset leikkivät hippaa hiekkakadulla autoa väistäen, kun kulkukoira j tien yli, kun naiset juttelivat kädet heiluen ja capulanat hulmuten kadun varressa, kun hiekkaa lensi tuulen mukana ikävästi silmiin, kun kauppiaan yrittivåt kaupata ohikulkijoille hedelmiä, pyykinpesuainetta, puheaikaa, keksejä ja kännyköitä, kun auto joutui väistämään kuoppaa hiekkatiessä, kun auton konepellillä istuva mies kohautti kulmiaan ja kysyi "como estas?", kun autokuskit tööttäilivät toisilleen ruuhkassa, kun kotiporttiani vastapäätä olevat naiset moikkasivat minua iloisesti, vaikkei minulla ole harmainta aavistusta, keitä he olivat, ja olinko nähnyt heidät aiemmin. Moikkasin takaisin, avasin portin lukon ja astuin sisään kotipihallemme.