Oon saanut vuoden mittaan satoja rakkaudentunnustuksia, kosintoja ja iskuyrityksiä. Tässä mieleenjäänein. Saapui tekstiviestitse:
"Let me try to spelling love song in flowers of Helsique for you like Jean Siblius and be your Hiro like Urho Kekkonen."
lauantai 18. heinäkuuta 2015
Kokemuksia
Totta kai kaikki, mitä oon täällä nähnyt ja tehnyt, oon nähnyt ja tehnyt ensi kertaa. Kaikki on ollut uutta ja ihmettelemisen arvoista. Kuitenkin jotkut ensimmäistä kertaa elämässä -hetket ovat jääneet verkkokalvoille ja takaraivoon voimakkaimmin.
Mosambikissa tein seuraavia asioita ensimmäistä kertaa elämässäni;
- sukelsin meressä ja näin haita ja valaita, delfiinejä ja kilppareita ja vaikka sun mitä
- näin autokolarissa kuolleen ihmisen ruumiin
- näin hukkuneen ihmisen ruumiin
- olin läsnä, kun kouluja käymätön katupoika oppi laskemaan allekkainlaskuja
- söin vaikka ja mitä eksoottista ja sitten vähän vähemmän eksoottista... aina krokotiilista (eksoottinen kokemus) maissipuuroon (todella epäeksoottista)
- opin tekniikan, jolla varastetaan puhelin taskusta
- juttelin yön pitkinä tunteina kämppikselleni albiinogeccoliskolle
- yritin opetella soittamaan 'mbiraa
- kuulin, kun rynnäkkökiväärillä ammutaan keskellä kaupunkia
- näin rynnäkkökiväärillä ammuttavan, ilmaan tosin
- elin kaksi kuukautta ilman omaa internetiä! Siksi myös meni sivusuun työhaastattelu. Vieläkin vähän ottaa pannuun
- kävin afrikan korkeimman rakennuksen huipulla
- nukuin rannalla
- tanssin koko yön afrikkalaisia tansseja, vaikka mulla ei ollut niistä mitään käryä
- kävin lukemattomia keskusteluja rahasta, ihon väristä ja näiden asioiden korrelaatiosta
- sain 25-vuotiaana 77-vuotiaan varaäidin toiselta puolelta maailmaa
- pulahdin devil's pooliin Victorian putousten reunalla
- pesin vaatteet käsin
- näin raskaana olevan lapsen, ehkä max 13-vuotiaan
- tapasin ensimmäisen mosambikilaisen
- purskahdin itkuun keskellä katua kultturishokin takia
- luin jonkun rikosdekkarin englanniksi, ja jonkun lasten kirjan portugaliksi
- koin elämäni toistaiseksi pahimman ruokamyrkytyksen
- näin virtahevon, ja kaikki muutkin legendaariset safarielukat
- olin ryöstön kohteena, joka onnekseni epäonnistui varkaiden osalta surkeasti
- rikoin !!vahingossa!! enemmän elektroniikkaa kuin koko elämäni aikana yhteensä
- tarjosin vieressä istuvalle tuiki tuntemattomalle ihmiselle karkkipussistani
Vielä on kaksi viikkoa jäljellä. Siinä ajassa ehtii vaikka ja kuinka monta asiaa kokea ensimmäistä kertaa elämässään... Niitä kohti.
Mosambikissa tein seuraavia asioita ensimmäistä kertaa elämässäni;
- sukelsin meressä ja näin haita ja valaita, delfiinejä ja kilppareita ja vaikka sun mitä
- näin autokolarissa kuolleen ihmisen ruumiin
- näin hukkuneen ihmisen ruumiin
- olin läsnä, kun kouluja käymätön katupoika oppi laskemaan allekkainlaskuja
- söin vaikka ja mitä eksoottista ja sitten vähän vähemmän eksoottista... aina krokotiilista (eksoottinen kokemus) maissipuuroon (todella epäeksoottista)
- opin tekniikan, jolla varastetaan puhelin taskusta
- juttelin yön pitkinä tunteina kämppikselleni albiinogeccoliskolle
- yritin opetella soittamaan 'mbiraa
- kuulin, kun rynnäkkökiväärillä ammutaan keskellä kaupunkia
- näin rynnäkkökiväärillä ammuttavan, ilmaan tosin
- elin kaksi kuukautta ilman omaa internetiä! Siksi myös meni sivusuun työhaastattelu. Vieläkin vähän ottaa pannuun
- kävin afrikan korkeimman rakennuksen huipulla
- nukuin rannalla
- tanssin koko yön afrikkalaisia tansseja, vaikka mulla ei ollut niistä mitään käryä
- kävin lukemattomia keskusteluja rahasta, ihon väristä ja näiden asioiden korrelaatiosta
- sain 25-vuotiaana 77-vuotiaan varaäidin toiselta puolelta maailmaa
- pulahdin devil's pooliin Victorian putousten reunalla
- pesin vaatteet käsin
- näin raskaana olevan lapsen, ehkä max 13-vuotiaan
- tapasin ensimmäisen mosambikilaisen
- purskahdin itkuun keskellä katua kultturishokin takia
- luin jonkun rikosdekkarin englanniksi, ja jonkun lasten kirjan portugaliksi
- koin elämäni toistaiseksi pahimman ruokamyrkytyksen
- näin virtahevon, ja kaikki muutkin legendaariset safarielukat
- olin ryöstön kohteena, joka onnekseni epäonnistui varkaiden osalta surkeasti
- rikoin !!vahingossa!! enemmän elektroniikkaa kuin koko elämäni aikana yhteensä
- tarjosin vieressä istuvalle tuiki tuntemattomalle ihmiselle karkkipussistani
Vielä on kaksi viikkoa jäljellä. Siinä ajassa ehtii vaikka ja kuinka monta asiaa kokea ensimmäistä kertaa elämässään... Niitä kohti.
Kulttuurieroja taas...
Mun hostmama pyysi multa lauantaina apua. Tarvitsi kipeästi 200meticalia. Mulla sattui olemaan raha ja tiesin, että Claudinha maksaa aina takaisin. En sen suuremmin kysynyt, mihin raha oli tarkoitus käyttää.
Kunnes tajusin, että sunnuntaiaamuna on kirkko. Äh, voisin pauhata aiheesta vaikka ja kuinka. Joo, ymmärrän uskonnon tärkeyden ihmisten elämässä, mutta uskonnolisuus täällä on saanut mut punnitsemaan ja arvioitsemaan kriittisesti omaa uskonnollisuuttani.
Kyseinen raha meni niin kuin menikin kirkolle (lue, pastorin povariin). Samalla kun aamiaisella mietitään, onko rahaa leipään (5mt), viedään sunnuntaiaamuna kirkolle se 200. Kai ne sillä jonkun synninpäästön ostaa, en tiiä. Ja samalla papisto ajelee uusimmilla urheiluautoilla ja asuvat kunnon kartanoissa. Tähän asti oon aatellut, että kirkko instituutiona on ihan ok. Maallisissa pohjoismaissa, jossa kirkon asema on melko olematon, en oo asiaa ajatellut kovin kriittisesti. Mutta!!! nyt lyö kovin silmille se, miten niin moni kirkko tekee bisnestä ihmisten hädällä. Ei sen kuuluisi niin mennä. (Haluaisin tässä välissä korostaa, että ymmärrän toki, että kirkkoja on miljoona erilaista eri taustoilla eri tavoitteilla.)
Kerran olin mukana, kun seurakuntalaiset saivat papilta pussin hiekkaa. Hiekka oli kuulemma peräsin Brasiliasta, seurakunnan pääkappelin pyhältä pihalta. (Ei siis suinkaan bairrokirkon takapihalta ei).
Samalla meillä töissä pojat käy kirkossa kahdesti päivässä. Plus lukuiset rukoushetket päälle. Monista pojista on tulossa kuulemma pappeja. Edelleen jees, se on heille tärkeetä ja kaikkea. Mulla riittää ymmärrys siihen saakka, kunnes ko. uskontoon vedoten pojille ei saa antaa seksuaalivalistusta saatika kondomeja (just sen ikäsiä jätkiä, että ihmettelen, jos ei ole jo mukuloita maailmalla, sukupuolitaudeista puhumattakaan). Lisäksi sen faktan julistaminen, että muut eivät ole mitään. Muiden uskontojen kannattajat päätyvät helvettiin, vain heidän elintapansa on oikea. Toki he eivät tiedä muusta, mutta silti, jotenkin, 2015.
Oon saanut lentolehtisiä niin töistä, kotoa kuin kadulta, miten mun pitäis opetella rukoilemaan ja lukemaan Raamattua. Oon yrittäny selittää, että mun kulttuurissa uskonto on henkilökohtainen asia. Mutta ai niin, täällä mikään ei ole. Kulttuurierot lyövät nyt kyllä Raamatulla päähän ja lujaa.
Kunnes tajusin, että sunnuntaiaamuna on kirkko. Äh, voisin pauhata aiheesta vaikka ja kuinka. Joo, ymmärrän uskonnon tärkeyden ihmisten elämässä, mutta uskonnolisuus täällä on saanut mut punnitsemaan ja arvioitsemaan kriittisesti omaa uskonnollisuuttani.
Kyseinen raha meni niin kuin menikin kirkolle (lue, pastorin povariin). Samalla kun aamiaisella mietitään, onko rahaa leipään (5mt), viedään sunnuntaiaamuna kirkolle se 200. Kai ne sillä jonkun synninpäästön ostaa, en tiiä. Ja samalla papisto ajelee uusimmilla urheiluautoilla ja asuvat kunnon kartanoissa. Tähän asti oon aatellut, että kirkko instituutiona on ihan ok. Maallisissa pohjoismaissa, jossa kirkon asema on melko olematon, en oo asiaa ajatellut kovin kriittisesti. Mutta!!! nyt lyö kovin silmille se, miten niin moni kirkko tekee bisnestä ihmisten hädällä. Ei sen kuuluisi niin mennä. (Haluaisin tässä välissä korostaa, että ymmärrän toki, että kirkkoja on miljoona erilaista eri taustoilla eri tavoitteilla.)
Kerran olin mukana, kun seurakuntalaiset saivat papilta pussin hiekkaa. Hiekka oli kuulemma peräsin Brasiliasta, seurakunnan pääkappelin pyhältä pihalta. (Ei siis suinkaan bairrokirkon takapihalta ei).
Samalla meillä töissä pojat käy kirkossa kahdesti päivässä. Plus lukuiset rukoushetket päälle. Monista pojista on tulossa kuulemma pappeja. Edelleen jees, se on heille tärkeetä ja kaikkea. Mulla riittää ymmärrys siihen saakka, kunnes ko. uskontoon vedoten pojille ei saa antaa seksuaalivalistusta saatika kondomeja (just sen ikäsiä jätkiä, että ihmettelen, jos ei ole jo mukuloita maailmalla, sukupuolitaudeista puhumattakaan). Lisäksi sen faktan julistaminen, että muut eivät ole mitään. Muiden uskontojen kannattajat päätyvät helvettiin, vain heidän elintapansa on oikea. Toki he eivät tiedä muusta, mutta silti, jotenkin, 2015.
Oon saanut lentolehtisiä niin töistä, kotoa kuin kadulta, miten mun pitäis opetella rukoilemaan ja lukemaan Raamattua. Oon yrittäny selittää, että mun kulttuurissa uskonto on henkilökohtainen asia. Mutta ai niin, täällä mikään ei ole. Kulttuurierot lyövät nyt kyllä Raamatulla päähän ja lujaa.
Ehkä kirjoitin jo kielestä tänne, en muista...
Oon kuullut villejä arvioita siitä, kuinka montaa kieltä tässä maassa puhutaan. Arvioita oon kuullut vaikka ja mitä 15 ja 50 kielen väliltä.
Virallisesti Mosambikin kieli on kuitenkin portugali. Portugeesiksi hoituu kaikki virallinen asiointi, kuten koulun käynti. Liemessä onkin ne lapset, jotka eivät ole portugalia oppineet tai opetelleen. Maputossa sitä ongelmaa ei ole, kun portugalin kieli ympäröi meidät, mutta mitä pohjoisemmaksi maata kulkee, sitä vähemmän portugaliakin porukka puhuu ja sijan ottaa mitä moninaisemmat äidinkielet.
Maputon alueella pää-äidinkieli on shangana. Meillä töissä portugalin pitäisi olla virallinen kieli, mutta suurin osa asioista hoituu shanganan kielellä. Shanganan ääntäminen muistuttaa vähän suomea, mutta siitä huolimatta ei ole oppinut shanganaksi muuta kuin perusfraasit: "Kiitos", "Huomenta", "Päivää", "Iltaa", "Olet kaunis", "Olet ruma", "Lyön sinua" sekä jonkun niin loukkaavan haukkumanimen, ettei ne osanneet sitä edes kääntää ymmärrettävälle kielelle.
Kielen opettelun tuskaa;
Portugalin kieltä oon kuitenkin pyrkinyt opettelemaan. Mut kun ei oo kielipäätä, ei oo kielipäätä. Kielen takia oon lyönyt päätäni seinään pääosan ajasta. Kielipäättömyyden lisäksi syytän mosambikilaisten asennetta kielen opettelijaa kohtaan (Mitä, oot olla täällä puol vuotta ja puhut noin huonoa portugalia?!?) sekä edellä mainitun shanganan sekoittamista portugaliin.
Vuoden alussa meille järjestettiin vapaaehtoisohjelman mukaisesti kolmen viikon kielikurssi. Sai vähän tuntumaa kieleen ja perusteita kieliopista. Kurssi oli ok, joskin kuulin siellä puhuttavan enemmän saksaa kuin portugalia...
Olin kurssiin tyytyväinen, kunnes viimeisillä tunneilla meille alettiin pitää kokeita. Kokeet myös tarkastettiin mosambikilaisittain niin, että kaveri laski toisen virheet ja virheiden perusteella ryhmäläiset laitettiin paremmuusjärjestykseen. Taululle kirjoitettiin. Näin tehdään kuulemma escolinhasta, esikoulusta lähtien. Ihan sairasta. Ei kuulemma saisi kritisoida vieraan kulttuurin tapoja, koska jokainen toimii omassa ympäristössään hyväksi havaitulla tavalla, mutta tästä tunnista jäi kyllä jotain hampaan koloon...
Virallisesti Mosambikin kieli on kuitenkin portugali. Portugeesiksi hoituu kaikki virallinen asiointi, kuten koulun käynti. Liemessä onkin ne lapset, jotka eivät ole portugalia oppineet tai opetelleen. Maputossa sitä ongelmaa ei ole, kun portugalin kieli ympäröi meidät, mutta mitä pohjoisemmaksi maata kulkee, sitä vähemmän portugaliakin porukka puhuu ja sijan ottaa mitä moninaisemmat äidinkielet.
Maputon alueella pää-äidinkieli on shangana. Meillä töissä portugalin pitäisi olla virallinen kieli, mutta suurin osa asioista hoituu shanganan kielellä. Shanganan ääntäminen muistuttaa vähän suomea, mutta siitä huolimatta ei ole oppinut shanganaksi muuta kuin perusfraasit: "Kiitos", "Huomenta", "Päivää", "Iltaa", "Olet kaunis", "Olet ruma", "Lyön sinua" sekä jonkun niin loukkaavan haukkumanimen, ettei ne osanneet sitä edes kääntää ymmärrettävälle kielelle.
Kielen opettelun tuskaa;
Portugalin kieltä oon kuitenkin pyrkinyt opettelemaan. Mut kun ei oo kielipäätä, ei oo kielipäätä. Kielen takia oon lyönyt päätäni seinään pääosan ajasta. Kielipäättömyyden lisäksi syytän mosambikilaisten asennetta kielen opettelijaa kohtaan (Mitä, oot olla täällä puol vuotta ja puhut noin huonoa portugalia?!?) sekä edellä mainitun shanganan sekoittamista portugaliin.
Vuoden alussa meille järjestettiin vapaaehtoisohjelman mukaisesti kolmen viikon kielikurssi. Sai vähän tuntumaa kieleen ja perusteita kieliopista. Kurssi oli ok, joskin kuulin siellä puhuttavan enemmän saksaa kuin portugalia...
Olin kurssiin tyytyväinen, kunnes viimeisillä tunneilla meille alettiin pitää kokeita. Kokeet myös tarkastettiin mosambikilaisittain niin, että kaveri laski toisen virheet ja virheiden perusteella ryhmäläiset laitettiin paremmuusjärjestykseen. Taululle kirjoitettiin. Näin tehdään kuulemma escolinhasta, esikoulusta lähtien. Ihan sairasta. Ei kuulemma saisi kritisoida vieraan kulttuurin tapoja, koska jokainen toimii omassa ympäristössään hyväksi havaitulla tavalla, mutta tästä tunnista jäi kyllä jotain hampaan koloon...
tiistai 23. kesäkuuta 2015
Reissua reissun perään
Viimeisin ja Mosambik-vuoden kenties viimeinen reissu suuntautui kaiken kaikkiaan eteläiseen Afrikkaan. Päätavoite oli nähdä Victoria fallsit.
Bushfire-festareilla oli kylmä. En ihmettele, jos olisi pakkasen puolelle yöllä mennyt. Vaikka olin varautunut lämpimillä vaatteilla, Swasimaassa todella palelsi. Ehkäpä juuri siksi bussimatkalla Johannesburgiin nousi kova kuume ja kroppa ilmoitti, ettei suunniteltu reissu alakaan vielä maanantaina, vaan levättävä on yksi välipäivä.
Edellisellä kerralla Johanneburg näytti meille (minä+Clara) parhaat puolensa. Sää oli kaunis, kaupunki rauhallinen, emmekä törmänneet minkään valtakunnan ongelmiin, vaikka kovasti meitä ennakkoon kaupungin vaarallisuudesta varoiteltiinkin. Hyppäsimme pahaa aavistamattomina bussista ostoskeskukselle (kuski yritti vängätä vastaan), kävimme elokuvissa ja pyörimme down townilla. Jälkeenpäin saimme kuulla, että juuri näin turistien ei kuulu toimia. Mutta meillä oli onnea matkassa. Tutustuimme hyviin tyyppeihin, juurikin siellä down townissa.
Tällä kertaa emme olleet yhtä onnekkaita. Joburgissa koin toistaiseksi ainoan ryöstöyrityksen, näin kaksi pahoinpitelyä, olin kuumeessa (kuten mainittu), kaupunki oli kylmä eikä sovitut tapaamisetkaan onnistuneet sovitusti. Hyvä puoli tämän kertaisella vierailulla oli, että se kesti vain kaksi päivää. Positiivista oli myös, että tapasimme kaksi tosi mukavaa saksalaistyttöä, Munjan ja Inesin, jotka muutaman minuutin keskustelun jälkeen päättivät lähteä reissulle mukaan.
Tiistaiaamuna aikaisin hypättiin T.J.-nimiseen bussiin, joka kuljetti meidät aina Botswanan rajalle ja maan pääkaupunkiin Gabaroneen asti. Gabaronessa meitä odotti Lorrein, jonka tapasimme edellisellä Joburg-reissulla. Lorrein lupasi hostata meitä ja näyttää paikkoja. Myöhemmin selvisi, että hän teki sen työajallaan ja lintsasi meidän vuoksi koko päivän duunista. Saimme kuitenkin mahtavan oppaan ja Lorrein pitää työpaikkansa.
Kaupunki oli pieni ja hiljainen. Hieman tuli Maputon sekasortoa ikävä. Kaduilla ei ollut kodittomia, ei työttömiä, ei roskia, ei poliiseja. Tiet olivat hyvässä kunnossa, ihan kuin olisi Euroopassa ollut. Syy ihmisten vähyyteen silvisi; ei koko maassa ole kuin kaksi miljoonaa asukasta.
Museovierailun, maatilayöpymisen ja rauhallisuuden ihmettelyn jälkeen otimme yöbussin maan läpi kaupunkiin nimeltä Maun. Maunissa olimme aamuneljältä, kolme tuntia luvattua aikaisemmin. Hostelli ei ollut vielä auki, joten värjöttelimme (taas taatusti pakkasessa) nuotion ääressä kolme tuntia. Niin me vain oltiin vielä vuosi sitten tulossa kuumaan Afrikkaan. Bullshit.
Maunissa oli vielä inhimilliset hinnat, joten päätimme kokeilla muutamia aktiviteetteja, joita kaupungilla oli tarjota. Kävimme ratsastamassa (hevoskuume nousi taas vuosien jälkeen) ja pienkoneella lentokonesafarilla katselemassa norsuja, hippoja ja kirahveja ilmasta käsin. Huikea kokemus.
Maunista lähdimme kohti matkan todellista päämäärää, Zambiaa ja Livingstonen kaupunkia. Botswana ei tehnyt minuun järisyttävää vaikutusta, vaikka mukava maa olikin. Zambiaan puolestani rakastuin heti rajalla. En tiedä miksi. Ihmiset olivat leppoisia, jotenkin oli vain rento olo rajan (=Zambezi-joen) toisella puolen. Pidimme Livinstonesta kaupunkina niin paljon, että päätimme jäädä sinne extrapäiväksi. Capulanaostoksien ja perinteisen ruoan (matoja ja krokotiilia) lisäksi pyörähdimme niinkin vaatimattomalla turistikohteella kuin Victoria falls. Suosittelen lämpimästi.
Falls oli nyt kesäkuusta elokuuhun parhaimmillaan, joten osuimme loistavaan aikaan paikalle. Paria kuukautta aiemmin putoukset ovat täynnä vettä, pari kuukautta myöhemmin ne alkavat jo kuivua. Putouksia pääsi ihailemaan kansallispuistoalueelta (jonka sisäänpääsy oli melko suolainen US$20) ja oli todella käymisen arvoinen paikka. Ei sitä voi selittää. Facebookissa on jotain kuvia, (koska edelleenkään en saa kuvia liitettyä tänne) ehkä ne kertovat osansa. Pari avainsanaa; voima, litrakaupalla, sade, sumu, liukkaus, sateenkaari, vehreys, paviaanit.
Zambian puolella putouksia pääsee ihailemaan käytännössä putouksien sisällä ja/tai yläjuoksulla. Itselleni järisyttävin kokemus oli devil's pool, jota en tiedä tehtävän missään muualla. Menimme veneellä Victorias islandille, vaihdoimme uikkarit päälle ja kipusimme käsi kädessä putouksien päälle. Kirjaimellisesti siihen pisteeseen, josta vesi lähtee tippumaan alas. Kai mä jonkun vastuuvapauspaperin allekirjoitin, koska ihan vaaratonta se ei voinut olla. Siellä sitten poseerattiin kameralle putouksen reunalla keikkuen. Henoja kuvia sain, ja olen edelleen elossa.
Pientä trivialia: Victoria fallsit ovat 107 metriä korkeat, 1 737 metriä pitkät ja sen läpi kulkee 1100 kuutiometriä vettä sekunnissa,
Seuraava kohde oli Zimbabwen puolelta saman näytöksen seuraaminen. Zim side oli näköalan puolesta itseasiassa parempi paikka katsella, joskin parkkiin sisälle oli entistä kalliimpaa, US$30.
Zimbabwen puolella majoituimme Victoria Falls -nimisessä kaupungissa. Kaupunki on rakennettu vain ja ainoastaan putousturisteille, eikä siksi oikein iskenyt meikäläiseen. Hinnat olivat kovat mihin ikinä menikin. Putouksien lisäksi kävimme tarkastamassa Zimbabwen suurimman baobab-puun sekä krokotiilifarmin. Farmilla oli yli 40 000 krokoa, joista neljän kasvuvuoden jälkeen tehdään ruokaa, buutseja ja vöitä.
Yksi haaveistani on ollut kokea Afrikkalainen junamatka. Nyt pääsin kokemaan sen oikein yöjunan voimin Victoria Fallseilta Bulawayoon. Juna oli jääkylmä, heilui puolelta toiselle ja pysähteli jatkuvasti milloin eläinten edessä olon, milloin ihmisten kyytiinottamisen tai jättämisen vuoksi. Meillä oli tuuria, sillä olimme kutakuinkin aikataulussa. Pääsääntöisesti juna saapuu Bulawayoon kuulemma kolme tuntia aikataulusta jäljessä - ajoissa oleminen oli siis poikkeus. Melkein kuin VR.
Bulawayo oli isohko kaupunki, mutta tyydyimme käyttämään vain yhden ravintolan antimia ennen matkamme jatkamista kohti Masvingoa.
Masvingossa olimme iltamyöhällä ja tavoitteemme oli vain saada unta ennen seuraavaa päivää. Yö oli jälleen superkylmä. Näillä ei luonnollisesti ole taloissa mitään eristyksiä lämmityksestä puhumattakaan. Nyt jo useamman jäätävän yön jälkeen sain nauttia korkeasta kuumeesta ja kurkkukivusta. Flunssasta huolimatta halusin nähdä viimeisen yhteisen etappimme, Great Zimbabwen. Eteläisen Afrikan alueen esihistoriallisen pääkaupungin. Kaupungista on parhaiten säilynyt kukkulan laella oleva kuninkaan linna. Muusta kaupungista on jäljellä pitkälti rakennusten perustuksia ja pieniä muureja. Lukekaa Wikipediasta enemmän - en jaksa kirjoittaa kaikkea, niin mittava projekti heillä on siellä.
Masvingosta otimme combin Mutareen. Kuvittelimme ottavamme yhden auton kolmen tunnin matkalle, mutta päädyimme matkaamaan kolmella autolla lähemmäs kuusi tuntia. Näin se homma hoituu Afrikassa. Mutare oli periaatteessa vain rajakaupunki meille. Halusimme päästä Mosambikiin, halusimme päästä kotiin, josko siellä olisi lämpimämpää.
Rajan toisella puolella majoituimme Chimoion kaupungissa (ei ollut lämpimämpää). Chimioilla on tosi hyvä maine kaupunkina. Meille sattui vain huono tuuri, kun törmäsimme oppaisiin, jotka halusivat auttaa meitä, vaikkemme apua halunneetkaan, ja jotka halusivat 400MT siitä, että he seurasivat meitä pitkin Chimoion keskustaa. Kun rahaa ei herunut, alkoi valtava huuto ja valkoisten ilkkuminen siitä, miten pilaamme heidän elämän. Kun yksi miehistä sylki kohti Claraa, päätimme lähteä kaupungista heti seuraavalla bussilla kohti etelää. Näimmepä vielä kaupungin laidalla, miten poliisi kunnostautui vankien hakkaamisessa.
Clara jatkoi bussilla aina Maputoon saakka, kun itse pomppasin pois Vilanculoksen kohdalla. Olin kuullut rannasta pelkkää hyvää ja halusin nähdä sen ennen lähtöä. Ja tottahan toki se oli kaunis. Söin hyvin, lepäsin, törmäsin tuttuihin. Kunnes. Suunnitelmani mukaan kävin kahdella sukelluksella Bazaruton saarelta käsin. Sukellukset olivat tottakai mahtavia delfiineineen ja kilpikonnineen, mutta suuri virhe oli se, että menin sukeltamaan, vaikka olin vasta ollut sairaana. Sukelluksen aikana huomasin, että ei ole kaikki niin kuin normaalisti, ja niinpä taas nousi järjetön kuume ja kipu imusolmukkeissa ja munuaisissa sukelluksen jälkeen. Kuume oli niin kova, että olin houreissani puhunut jotain, mistä en muista mitään.
Seuraavana päivänä oli määrä ottaa chapa Tofolle, ja niinpä otinkin. Päätös ei taatusti tehnyt minua terveemmäksi, mutta ainakin pääsin sairastamaan hyvien ystävien luokse. Enää en sukelluksia tehnyt, vaikka se olikin Tofo-tavoitteeni. Sen sijaan nautin kavereiden seurasta, kauniista maisemista, aaltojen pauhusta, lämmöstä!!! suomenkielen puhumisesta, suomalaisesta kaalikeitosta ala Jari ja ryhävalaiden pompuista horisontissa. Ei pahempi paikka sairastaa.
Mutta kaikki loppuu aikanaan. Chapaamatka kotiin meni nopeasti. Jollain sairaalla tavalla olin jo ikävöinyt Maputoa. Tuntui hyvältä palata kotiin ja kertoa Claudinalle tarinoita Botswanasta.
Kuukauden päivät vielä aikaa viettää tässä maailmankolkassa ennen kotikotiin palaamista. Mulla tulee olemaan valtava ongelma pakkaamisen ja kaiken tuon tavaramäärän kanssa. Menee varmaan kuukausi siihen, että pohdin, mitä otan mukaan ja mikä jää tänne.
Toisaalta tietenkin haikeaa jättää tämä elämä tänne, mutta kyllä mun on jo aika palata kotikotiin.
Bushfire-festareilla oli kylmä. En ihmettele, jos olisi pakkasen puolelle yöllä mennyt. Vaikka olin varautunut lämpimillä vaatteilla, Swasimaassa todella palelsi. Ehkäpä juuri siksi bussimatkalla Johannesburgiin nousi kova kuume ja kroppa ilmoitti, ettei suunniteltu reissu alakaan vielä maanantaina, vaan levättävä on yksi välipäivä.
Edellisellä kerralla Johanneburg näytti meille (minä+Clara) parhaat puolensa. Sää oli kaunis, kaupunki rauhallinen, emmekä törmänneet minkään valtakunnan ongelmiin, vaikka kovasti meitä ennakkoon kaupungin vaarallisuudesta varoiteltiinkin. Hyppäsimme pahaa aavistamattomina bussista ostoskeskukselle (kuski yritti vängätä vastaan), kävimme elokuvissa ja pyörimme down townilla. Jälkeenpäin saimme kuulla, että juuri näin turistien ei kuulu toimia. Mutta meillä oli onnea matkassa. Tutustuimme hyviin tyyppeihin, juurikin siellä down townissa.
Tällä kertaa emme olleet yhtä onnekkaita. Joburgissa koin toistaiseksi ainoan ryöstöyrityksen, näin kaksi pahoinpitelyä, olin kuumeessa (kuten mainittu), kaupunki oli kylmä eikä sovitut tapaamisetkaan onnistuneet sovitusti. Hyvä puoli tämän kertaisella vierailulla oli, että se kesti vain kaksi päivää. Positiivista oli myös, että tapasimme kaksi tosi mukavaa saksalaistyttöä, Munjan ja Inesin, jotka muutaman minuutin keskustelun jälkeen päättivät lähteä reissulle mukaan.
Tiistaiaamuna aikaisin hypättiin T.J.-nimiseen bussiin, joka kuljetti meidät aina Botswanan rajalle ja maan pääkaupunkiin Gabaroneen asti. Gabaronessa meitä odotti Lorrein, jonka tapasimme edellisellä Joburg-reissulla. Lorrein lupasi hostata meitä ja näyttää paikkoja. Myöhemmin selvisi, että hän teki sen työajallaan ja lintsasi meidän vuoksi koko päivän duunista. Saimme kuitenkin mahtavan oppaan ja Lorrein pitää työpaikkansa.
Kaupunki oli pieni ja hiljainen. Hieman tuli Maputon sekasortoa ikävä. Kaduilla ei ollut kodittomia, ei työttömiä, ei roskia, ei poliiseja. Tiet olivat hyvässä kunnossa, ihan kuin olisi Euroopassa ollut. Syy ihmisten vähyyteen silvisi; ei koko maassa ole kuin kaksi miljoonaa asukasta.
Museovierailun, maatilayöpymisen ja rauhallisuuden ihmettelyn jälkeen otimme yöbussin maan läpi kaupunkiin nimeltä Maun. Maunissa olimme aamuneljältä, kolme tuntia luvattua aikaisemmin. Hostelli ei ollut vielä auki, joten värjöttelimme (taas taatusti pakkasessa) nuotion ääressä kolme tuntia. Niin me vain oltiin vielä vuosi sitten tulossa kuumaan Afrikkaan. Bullshit.
Maunissa oli vielä inhimilliset hinnat, joten päätimme kokeilla muutamia aktiviteetteja, joita kaupungilla oli tarjota. Kävimme ratsastamassa (hevoskuume nousi taas vuosien jälkeen) ja pienkoneella lentokonesafarilla katselemassa norsuja, hippoja ja kirahveja ilmasta käsin. Huikea kokemus.
Maunista lähdimme kohti matkan todellista päämäärää, Zambiaa ja Livingstonen kaupunkia. Botswana ei tehnyt minuun järisyttävää vaikutusta, vaikka mukava maa olikin. Zambiaan puolestani rakastuin heti rajalla. En tiedä miksi. Ihmiset olivat leppoisia, jotenkin oli vain rento olo rajan (=Zambezi-joen) toisella puolen. Pidimme Livinstonesta kaupunkina niin paljon, että päätimme jäädä sinne extrapäiväksi. Capulanaostoksien ja perinteisen ruoan (matoja ja krokotiilia) lisäksi pyörähdimme niinkin vaatimattomalla turistikohteella kuin Victoria falls. Suosittelen lämpimästi.
Falls oli nyt kesäkuusta elokuuhun parhaimmillaan, joten osuimme loistavaan aikaan paikalle. Paria kuukautta aiemmin putoukset ovat täynnä vettä, pari kuukautta myöhemmin ne alkavat jo kuivua. Putouksia pääsi ihailemaan kansallispuistoalueelta (jonka sisäänpääsy oli melko suolainen US$20) ja oli todella käymisen arvoinen paikka. Ei sitä voi selittää. Facebookissa on jotain kuvia, (koska edelleenkään en saa kuvia liitettyä tänne) ehkä ne kertovat osansa. Pari avainsanaa; voima, litrakaupalla, sade, sumu, liukkaus, sateenkaari, vehreys, paviaanit.
Zambian puolella putouksia pääsee ihailemaan käytännössä putouksien sisällä ja/tai yläjuoksulla. Itselleni järisyttävin kokemus oli devil's pool, jota en tiedä tehtävän missään muualla. Menimme veneellä Victorias islandille, vaihdoimme uikkarit päälle ja kipusimme käsi kädessä putouksien päälle. Kirjaimellisesti siihen pisteeseen, josta vesi lähtee tippumaan alas. Kai mä jonkun vastuuvapauspaperin allekirjoitin, koska ihan vaaratonta se ei voinut olla. Siellä sitten poseerattiin kameralle putouksen reunalla keikkuen. Henoja kuvia sain, ja olen edelleen elossa.
Pientä trivialia: Victoria fallsit ovat 107 metriä korkeat, 1 737 metriä pitkät ja sen läpi kulkee 1100 kuutiometriä vettä sekunnissa,
Seuraava kohde oli Zimbabwen puolelta saman näytöksen seuraaminen. Zim side oli näköalan puolesta itseasiassa parempi paikka katsella, joskin parkkiin sisälle oli entistä kalliimpaa, US$30.
Zimbabwen puolella majoituimme Victoria Falls -nimisessä kaupungissa. Kaupunki on rakennettu vain ja ainoastaan putousturisteille, eikä siksi oikein iskenyt meikäläiseen. Hinnat olivat kovat mihin ikinä menikin. Putouksien lisäksi kävimme tarkastamassa Zimbabwen suurimman baobab-puun sekä krokotiilifarmin. Farmilla oli yli 40 000 krokoa, joista neljän kasvuvuoden jälkeen tehdään ruokaa, buutseja ja vöitä.
Yksi haaveistani on ollut kokea Afrikkalainen junamatka. Nyt pääsin kokemaan sen oikein yöjunan voimin Victoria Fallseilta Bulawayoon. Juna oli jääkylmä, heilui puolelta toiselle ja pysähteli jatkuvasti milloin eläinten edessä olon, milloin ihmisten kyytiinottamisen tai jättämisen vuoksi. Meillä oli tuuria, sillä olimme kutakuinkin aikataulussa. Pääsääntöisesti juna saapuu Bulawayoon kuulemma kolme tuntia aikataulusta jäljessä - ajoissa oleminen oli siis poikkeus. Melkein kuin VR.
Bulawayo oli isohko kaupunki, mutta tyydyimme käyttämään vain yhden ravintolan antimia ennen matkamme jatkamista kohti Masvingoa.
Masvingossa olimme iltamyöhällä ja tavoitteemme oli vain saada unta ennen seuraavaa päivää. Yö oli jälleen superkylmä. Näillä ei luonnollisesti ole taloissa mitään eristyksiä lämmityksestä puhumattakaan. Nyt jo useamman jäätävän yön jälkeen sain nauttia korkeasta kuumeesta ja kurkkukivusta. Flunssasta huolimatta halusin nähdä viimeisen yhteisen etappimme, Great Zimbabwen. Eteläisen Afrikan alueen esihistoriallisen pääkaupungin. Kaupungista on parhaiten säilynyt kukkulan laella oleva kuninkaan linna. Muusta kaupungista on jäljellä pitkälti rakennusten perustuksia ja pieniä muureja. Lukekaa Wikipediasta enemmän - en jaksa kirjoittaa kaikkea, niin mittava projekti heillä on siellä.
Masvingosta otimme combin Mutareen. Kuvittelimme ottavamme yhden auton kolmen tunnin matkalle, mutta päädyimme matkaamaan kolmella autolla lähemmäs kuusi tuntia. Näin se homma hoituu Afrikassa. Mutare oli periaatteessa vain rajakaupunki meille. Halusimme päästä Mosambikiin, halusimme päästä kotiin, josko siellä olisi lämpimämpää.
Rajan toisella puolella majoituimme Chimoion kaupungissa (ei ollut lämpimämpää). Chimioilla on tosi hyvä maine kaupunkina. Meille sattui vain huono tuuri, kun törmäsimme oppaisiin, jotka halusivat auttaa meitä, vaikkemme apua halunneetkaan, ja jotka halusivat 400MT siitä, että he seurasivat meitä pitkin Chimoion keskustaa. Kun rahaa ei herunut, alkoi valtava huuto ja valkoisten ilkkuminen siitä, miten pilaamme heidän elämän. Kun yksi miehistä sylki kohti Claraa, päätimme lähteä kaupungista heti seuraavalla bussilla kohti etelää. Näimmepä vielä kaupungin laidalla, miten poliisi kunnostautui vankien hakkaamisessa.
Clara jatkoi bussilla aina Maputoon saakka, kun itse pomppasin pois Vilanculoksen kohdalla. Olin kuullut rannasta pelkkää hyvää ja halusin nähdä sen ennen lähtöä. Ja tottahan toki se oli kaunis. Söin hyvin, lepäsin, törmäsin tuttuihin. Kunnes. Suunnitelmani mukaan kävin kahdella sukelluksella Bazaruton saarelta käsin. Sukellukset olivat tottakai mahtavia delfiineineen ja kilpikonnineen, mutta suuri virhe oli se, että menin sukeltamaan, vaikka olin vasta ollut sairaana. Sukelluksen aikana huomasin, että ei ole kaikki niin kuin normaalisti, ja niinpä taas nousi järjetön kuume ja kipu imusolmukkeissa ja munuaisissa sukelluksen jälkeen. Kuume oli niin kova, että olin houreissani puhunut jotain, mistä en muista mitään.
Seuraavana päivänä oli määrä ottaa chapa Tofolle, ja niinpä otinkin. Päätös ei taatusti tehnyt minua terveemmäksi, mutta ainakin pääsin sairastamaan hyvien ystävien luokse. Enää en sukelluksia tehnyt, vaikka se olikin Tofo-tavoitteeni. Sen sijaan nautin kavereiden seurasta, kauniista maisemista, aaltojen pauhusta, lämmöstä!!! suomenkielen puhumisesta, suomalaisesta kaalikeitosta ala Jari ja ryhävalaiden pompuista horisontissa. Ei pahempi paikka sairastaa.
Mutta kaikki loppuu aikanaan. Chapaamatka kotiin meni nopeasti. Jollain sairaalla tavalla olin jo ikävöinyt Maputoa. Tuntui hyvältä palata kotiin ja kertoa Claudinalle tarinoita Botswanasta.
Kuukauden päivät vielä aikaa viettää tässä maailmankolkassa ennen kotikotiin palaamista. Mulla tulee olemaan valtava ongelma pakkaamisen ja kaiken tuon tavaramäärän kanssa. Menee varmaan kuukausi siihen, että pohdin, mitä otan mukaan ja mikä jää tänne.
Toisaalta tietenkin haikeaa jättää tämä elämä tänne, mutta kyllä mun on jo aika palata kotikotiin.
Swasilandia
Vuosi alkaa olla pulkassa. Työnteon ohella oon ehtinyt viettää aikaa paitsi Maputossa myös ympäriämpäri reissaten.
Leppoisimmat reissut olen tehnyt Mosambikin rannoille. Rannat ovat ehdottomasti Mosambikin helmiä. Pehmeää hiekkaa, lämmintä vettä (paitsi nyt tällä hetkellä, kun täällä on talvi), musiikkia ja iloisia ihmisiä ympäri maailmaa (paljon tosin huonosti käyttäytyviä etelä-afrikkalaisia. Mutta muut ovat pääsääntöisesti ok). Olen vieraillut Maputon rumien rantojen lisäksi upeilla Bilenellä, Inhacalla, Macanetalla, Xai-Xailla, Tofolla sekä Vilanculoksella. Luulenpa, että näiden rantakokemuksien jälkeen joudun etsimään seuraavan kotini jostain (valta)meren rannalta. Vähempään en enää tyydy.
P.s. Tofolta löytyy maailman (joo, jopa tällä vähäisellä kokemuksella voin sanoa maailman) lämminhenkisin sukelluskeskus Liquid dive adventures, jota pyrittää aurinkoinen suomalaispariskunta Satu ja Jari Forsman. Jos ikinä palaan Mosambikiin, Liquid on ensimmäinen osoite, jonne suuntaan.
*****
Ulkomaan reissuja on kertynyt erityisesti viisumihässäköiden vuoksi Swasimaahan. Swasimaasta on tullut useiden vierailujen saatteessa jollain tavalla mun lemppari. Siellä asiat hoituu. Maa on kaunis, tekemistä on paljon ja ihmiset ystävällisiä. Toki olen kuullut paljon ihmisoikeusongelmista ko. maassa, mikä on valitettavan arkipäivää arvatenkin jokaisessa eteläisen Afrikan maassa. Anyway, Swasimaasta tykkään.
*****
Ekalla reissulla käytiin heti Mosambikin rajan tuntumassa sijaitsevassa Hlanen royal national parkissa. Taisin siitä joskus jotain kirjoittaakin. Ensimmäinen ikimuistoinen safarikokemus norsuineen ja hippoineen. (Mulle on syntynyt vuoden aikana suuren suuri rakkaus virtshepoja kohtaan. En tiiä miksi, ne vaan on niin uskomattoman hienoja eläimiä. Ehkä niiden elämäntapa, nukkua läpi päivän ja hetki tallustella yöaikaan saa mut samaistumaan niihin.)
*****
Toinen reissu oli Christofferin läksiäisreissu, jonka aikana kokeiltiin oikein urakalla, mitä aktiviteetteja Swasilla on tarjota. Vuorille kapuamista, safaripatikointia, vaijeriliukua, shoppailua ja ylensyömistä. Tämän reissun kohokohta mulle on white water rafting, eli koskenlasku kumiveneellä;
Melottiin upeiden vuoristomaisemien lomassa samassa joessa krokotiilien, lehmien, pikkulasten ja vaatteita pesevien mamojen kanssa. Tai siis lehmät ja lapset eivät meloneet. Sen sijaan lehmä saattoi ylittää jokea ihan kosketusetäisyydeltä meistä ja seuraavaksi ohitimmekin jo kivellä lekottelevan krokotiilin. Maassa on lehmiä ja krokotiileja varmaan enemmän kuin ihmisiä.
Koskenlaskussa laskimme yhteensä ehkä seitsemän rapidia. Tässä tarinat kolmesta koskesta:
1) Yhdessä koskipaikassa oli poikia kivillä leikkimässä. Itse keskityin tietysti, että pysyn elossa koko 20 metrin rapidin, enkä juuri taakseni vilkaissut. Kun lopulta pääsimme kosken loppupäähän, huomasin kolmen pojan kivunneen veneeseen kosken aikana. Melko näppäriä muksuja.
2) Toisen kosken tulin alas veden alla, kun eivät ihan taidot riittäneet pystyssä pysymiseen. Selvisin mustelmilla.
3) Reissun puolivälissä pysähdyimme katsomaan vesiputouksia. Ikimuistettavan river raftingista teki se, kun pääsimme hyppimään kalliolta vesiputoukseen. Ensimmäistä pomppua jännitin todella ja mielessä pyöri vain, että "ei taida vakuutus korvata, jos jotain sattuu." Selvisin hyppimisestäkin vain mustelmilla.
*****
Tässä välissä kävin swaseissa visa runilla ja viisumin uusintareissuilla useaan kertaan.
*****
Viimeisin Swasimaan valloitusreissu oli Bushfire-festarit. Mukava tunnelma ja hyvää musiikkia ympäri maailmaa. Paljon ihmisiä ja hyvin kansainvälinen meininki. Muutoin tosin hyvin perusfestarit.
Merkittävän festareista teki se, että siitä alkoin kolmen viikon riessu eteläisessä Afrikassa. Tästä reissusta kerron lisää, jos joskus jaksan kirjoittaa ;)
Leppoisimmat reissut olen tehnyt Mosambikin rannoille. Rannat ovat ehdottomasti Mosambikin helmiä. Pehmeää hiekkaa, lämmintä vettä (paitsi nyt tällä hetkellä, kun täällä on talvi), musiikkia ja iloisia ihmisiä ympäri maailmaa (paljon tosin huonosti käyttäytyviä etelä-afrikkalaisia. Mutta muut ovat pääsääntöisesti ok). Olen vieraillut Maputon rumien rantojen lisäksi upeilla Bilenellä, Inhacalla, Macanetalla, Xai-Xailla, Tofolla sekä Vilanculoksella. Luulenpa, että näiden rantakokemuksien jälkeen joudun etsimään seuraavan kotini jostain (valta)meren rannalta. Vähempään en enää tyydy.
P.s. Tofolta löytyy maailman (joo, jopa tällä vähäisellä kokemuksella voin sanoa maailman) lämminhenkisin sukelluskeskus Liquid dive adventures, jota pyrittää aurinkoinen suomalaispariskunta Satu ja Jari Forsman. Jos ikinä palaan Mosambikiin, Liquid on ensimmäinen osoite, jonne suuntaan.
*****
Ulkomaan reissuja on kertynyt erityisesti viisumihässäköiden vuoksi Swasimaahan. Swasimaasta on tullut useiden vierailujen saatteessa jollain tavalla mun lemppari. Siellä asiat hoituu. Maa on kaunis, tekemistä on paljon ja ihmiset ystävällisiä. Toki olen kuullut paljon ihmisoikeusongelmista ko. maassa, mikä on valitettavan arkipäivää arvatenkin jokaisessa eteläisen Afrikan maassa. Anyway, Swasimaasta tykkään.
*****
Ekalla reissulla käytiin heti Mosambikin rajan tuntumassa sijaitsevassa Hlanen royal national parkissa. Taisin siitä joskus jotain kirjoittaakin. Ensimmäinen ikimuistoinen safarikokemus norsuineen ja hippoineen. (Mulle on syntynyt vuoden aikana suuren suuri rakkaus virtshepoja kohtaan. En tiiä miksi, ne vaan on niin uskomattoman hienoja eläimiä. Ehkä niiden elämäntapa, nukkua läpi päivän ja hetki tallustella yöaikaan saa mut samaistumaan niihin.)
*****
Toinen reissu oli Christofferin läksiäisreissu, jonka aikana kokeiltiin oikein urakalla, mitä aktiviteetteja Swasilla on tarjota. Vuorille kapuamista, safaripatikointia, vaijeriliukua, shoppailua ja ylensyömistä. Tämän reissun kohokohta mulle on white water rafting, eli koskenlasku kumiveneellä;
Melottiin upeiden vuoristomaisemien lomassa samassa joessa krokotiilien, lehmien, pikkulasten ja vaatteita pesevien mamojen kanssa. Tai siis lehmät ja lapset eivät meloneet. Sen sijaan lehmä saattoi ylittää jokea ihan kosketusetäisyydeltä meistä ja seuraavaksi ohitimmekin jo kivellä lekottelevan krokotiilin. Maassa on lehmiä ja krokotiileja varmaan enemmän kuin ihmisiä.
Koskenlaskussa laskimme yhteensä ehkä seitsemän rapidia. Tässä tarinat kolmesta koskesta:
1) Yhdessä koskipaikassa oli poikia kivillä leikkimässä. Itse keskityin tietysti, että pysyn elossa koko 20 metrin rapidin, enkä juuri taakseni vilkaissut. Kun lopulta pääsimme kosken loppupäähän, huomasin kolmen pojan kivunneen veneeseen kosken aikana. Melko näppäriä muksuja.
2) Toisen kosken tulin alas veden alla, kun eivät ihan taidot riittäneet pystyssä pysymiseen. Selvisin mustelmilla.
3) Reissun puolivälissä pysähdyimme katsomaan vesiputouksia. Ikimuistettavan river raftingista teki se, kun pääsimme hyppimään kalliolta vesiputoukseen. Ensimmäistä pomppua jännitin todella ja mielessä pyöri vain, että "ei taida vakuutus korvata, jos jotain sattuu." Selvisin hyppimisestäkin vain mustelmilla.
*****
Tässä välissä kävin swaseissa visa runilla ja viisumin uusintareissuilla useaan kertaan.
*****
Viimeisin Swasimaan valloitusreissu oli Bushfire-festarit. Mukava tunnelma ja hyvää musiikkia ympäri maailmaa. Paljon ihmisiä ja hyvin kansainvälinen meininki. Muutoin tosin hyvin perusfestarit.
Merkittävän festareista teki se, että siitä alkoin kolmen viikon riessu eteläisessä Afrikassa. Tästä reissusta kerron lisää, jos joskus jaksan kirjoittaa ;)
perjantai 15. toukokuuta 2015
Mitä mä täällä niinku oikeesti teen?
Oon Mosambikissa siis Maailmavaihto ry:n (kansainvälisesti toimii nimellä ICYE) kautta vapaaehtoistöissä. Ohjelma toimii vaihtoperiaatteella siten, että mun tapauksessa maksoin summan X Suomessa ja maksamani raha jäi kotimaahan. Mosambikissa herra Z maksoin summan Y. Tämä raha jäi hänen kotimaahansa. Summalla Y katetaan mun oleskelu, työmatkat, ruokailut ja hulppea 20€ kuukausiraha. Herra Z puolestaan suuntaa vapaaehtoisvuodeksi Suomeen (tässä esimerkkitapauksessa Huittisiin ;) ja summalla X katetaan hänen oleskelunsa, työmatkansa, ruokailunsa ja taskuraha (joka on taatusti isompi kuin 20€).
Mosambikissa toimii Maailmanvaihtoa vastaava järjestö AJUDE (joka toimii niin mosambikilaisittain kuin vai voin järjestö toimia). Meitä auttelee järjestön työntekijä Hbonny. Tästä aiheesta voisin kirjoittaa sivutolkulla, mutta sanotaanko vaikka niin, että auttelee kun auttelee...
Olen töissä Centro Juvenil Ingrid Chawner- nimisessä lastensuojelulaitoksessa. Paikkoja on 36 pojalle ja laitos on poikkeuksetta koko ajan täynnä. Työntekijät tekevät töitä kolmessa vuorossa. Lisäksi on keittiötäti, toimistotäti, talonmies-setä sekä pomot, pomojenpomo ja pomojenpomonpomo. Viimeisin heistä on norjalainen, joka on paikan alun alkaen perustanut.
Pojat (vain pojat) meidän laitoksessa ovat kaikki asuneet ja löydetty Maputon kaduilta. Pojat ovat ikähaarukaltaan 10-20 about ja ovat asuneet kadulla vaihtelevasti muutamasta päivästä vuosiin. Syitä kadulla asumiseen on useita. Osa on syntynyt kadulle ja asuneet siellä vanhempiensa kanssa. Osan ovat vanhemmat "heittäneet" kadulle. Tarinoita olen kuullut, jossa uusioperheestä ei löyty sijaa poikalapsille (tytöt ovat hyviä kodinhoitajia, mutta pojilla ei oikein tee mitään). Suurin osa pojista on kuitenkin itse karanneet. Kotona on ollut joko päihteiden väärinkäyttöä, väkivaltaa, seksuaalista väkivaltaa, kohtuutonta työhön pakottamista. Moni pojista sanoo lähdön syyksi lyömisen.
Anyway, kadulta ovat kaikki tyynni löytyneet. Meidän työpaikan katutyöntekijät Santos ja Luis partioivat kadulla enemmän ja vähemmän viikoittain. Silloin tällöin pääsemme me vapaaehtoisetkin mukaan. Se on jännää puuhaa. Käymme paikoissa, joissa katupojat normaalisti oleskelevat päivisin (yöt nukkuvat joko kadulla tai -pääsääntöisesti - yösuojassa). Pojilta kysytään, tuntevatko he Chawnerin (poikkeuksetta tuntevat) ja haluaisivatko he sinne tulla. Kerrotaan säännöistä, vastuista ja velvollisuuksita mutta myös oikeuksista, reissuista ja mahdollisuuksista, joita Chawner tarjoaa. Usein poikia tavataan useamman kerran ennen mukaan ottamista. Karkaamisprosentti on melko suuri, joten halutaan olla varmoja, että tulokas on valmis sitotutumaan sääntöihin.
Moni tulokas käy jo toista tai kolmatta kierrosta, eli palaa karkureissulta. Harva keskuksesta karkaa kotiin, pääsääntöisesti kadulle. Tänä päivänä Maputon kadulla saatankin törmätä tuttuihin poikiin, jotka tulevat innoissaan moikkaamaan ja halaamaan risaisissa vaatteissa ja likaisissa kengissä. Clara sai kerran jotain punkintapaisia pidettyään yhtä poikaa sylissä :D On siinä ohikulkijoilla ihmettelemistä. Melko hyljeksittyjä ovat katulapset täällä. Heihin kohdistuu seksuaalista väkivaltaa (mikä on kamalaa tottakai) sekä jatkuvaa väheksyntää ja piittaamattomuutta kaupunkilaisten osalta (mikä tekee mut surulliseksi niinikään).
Keskuksessa pojat saavat sängyn (jossa tosin nukkuvat samanlaisessa turvallisessa sikiöasennossa kun kaduilla), aamiaisen, lounaan ja päivällisen, turvallisten aikuisten seuraa (joskin enemmän tai vähemmän lyömällä kasvatetaan keskuksessakin). Välillä pistämme ranttaliksi ja lähdemme porukalla rannalle, joskus jopa elokuviin. Lisäksi pojat käyvät koulua laitoksen vieressä. (Meidän muksut ovat pääsääntöisesti alle 15 -vuotiaita (ja jos eivät ole, paperit väärennetään niin, että ovat) eli he käyvät koulua kolmessa päivävuorossa. Ensimmäiset oppilaat aloittavat kuudelta ja lopettavat kun seuraavat saapuvat 10:30. Loput menevät kouluun 13:30). Yli 15-vuotiaat käyvät koulua siis iltaisin.
Päivittäin pojat tekevät ruumiillista töitä (joka on paikallisille tärkein oppi elämässä), käyvät kaksi kertaa vuorokaudessa kirkossa (uups, korjaan, tämä on se tärkein oppi), osallistuvat meidän vapaaehtoisten järjestämään tukiopetukseen ja pelaavat jalkapalloa (tänään tosin jalkapallon peluu kiellettiin, kun eivät olisi tehneet mitään muuta. En tiiä kestääkö päivääkään tuo kielto - [jälkikirjoitus, ei kestänyt]).
Uskonto on koko tässä maassa THE juttu. Ja vielä isompi juttu se on Chawnerissa. Aamuseitsemältä on ensimmäinen jumalanpalvelus, eli missa (1-2h) toinen ennen unille menoa. Lisäksi rukoillaan joka sa*****n välissä. Itselle uskonnon jatkuva läsnäolo on saanut pakkivaihteen päälle. Pitäkää tunkkinne. Pojista moni haluaa isona papiksi ja pitävät meille "pyhäkouluja" (lue. saarnoja siitä, miksi pitää käydä jumalanpalveluksessa ja kuinka olemme väärässä, kun emme käy.) Mielenkiintoisia asioita olemme uskonnosta oppineet. Mm. rukoillessa pitää pitää silmät kiinni, jottei tule sokeaksi. Kerran pohdimme, miksi Afrikassa on niin paljon köyhyyttä, sairauksia yms yms, vaikka täällä käydään niin paljon enemmän kirkossa kuin Euroopassa. Siksi, että paholainen, Saatana pitää ennemmin pimeästä kuin kirkkaista valoista ja väreistä. Euroopassa ihmisten iho on pahoilaisille liian vaalea ja kirkas, siksi se tykkää oleskella Afrikassa. Jep.
Missojen lisäksi pojilla on yksi rukoilupäivä per kuukausi. Tällöin rukoillaan läpi yö aamuviiteen. Kuun ensimmäinen tiistai on puolestaan paastopäivä. Tällöin ei syödä/juoda mitään säästä riippumatta klo 00:00-15:00. Työnteko ei tällöin kuitenkaan ole tauolla. Aluksi pojat yrittivät huijata, että ovat 40 päivää paastolla, mutta kyllä tuo 15 tuntiakin pojissa jo näkyy. Siksipä näppärimmät varastoivat keksejä pitkin kuuta, joita sitten salaa napsivat paastopäivänä. Paastopäivä saattaa johtua ihan uskonnollisista syistä, kuten meille on kerrottu. Toisaalta se on myös oiva keino säästää rahaa, josta on aina ja koko ajan pula.
Me vapaaehtoiset etsimme melko pitkään omaa paikkaamme Chawnerissa. Ensin olimme lapsenvahteja. Jossain vaiheessa kokkeja. Jossain vaiheessa meitä kohdeltiin kuin lapsia olisimme olleet itsekin. Pian olimme ohjaajia ja sijaistimme opintovapailla olevia ohjaajia ilta- ja yövuoroissa. Nyt olemme kokopäiväisiä tukiopettajia - toivottavasti koko loppupestimme ajan.
Perustelut tukiopetuksen järjestämiselle:
Kerran vein Carvalho-poikaa toiselle luokalle ja lopulta jätin hänet luokkaan, jossa 50 oppilasta pomppivat pöydillä, lauloivat ja huusivat. Pohdin ääneen, missä opettaja on ja sain vastauksen, että viereisessä luokassa. Vilkaisin ikkunasta, ja luokassa oli toiset 50 lasta. Yksi opettaja opetti siis 100 tokaluokkalaista lasta. Tämä tilanne on valtaosissa kouluja ja pöllömpikin tajuaa, etteivät lapset opi näin mitään. Käytäntö täällä menee niin, että opettajalle maksetaan, jotta hän antaisi lapselle tukiopetusta ja lapsi oppisi näin edes perusasiat. (Näppärästi on korruptio sukeltanut myös koulumaailmaan.) Meidän lapsilla ei ole mahdollisuutta tukiopetukseen koulussa, joten vapaaehtoisina teemme parhaamme, jotta lapset - vihoviimein myös ne viimeiset 15-vuotiaat lukutaidottomat - oppisivat aakkoset ja lukemisen sekä matikan, ehkä englanninkin perusteet. Ylpeänä voin sanoa, että ovat osa oppineetkin.
Laitokset tavoite on kotiuttaa pojat vanhempiensa luo siinä määrin, kun se on mahdollista. Siksipä myös perheiden kanssa pyritään työskentelemään. Lähinnä työskennellään, mikäli perhe on siihen valmis ja vastaanottavainen. Osa on, osa ei, pojat pyritään kuitenkin kotiuttaa. Aluksi järjestetään vierailuja ohjaajan kanssa, sitten viikonloppulomia, pidempiä lomia ja lopulta kotiutus. Yleensä koutuminen tapahtuu joulukuussa. Viime joulukuussa teimme ennätyksen, kun 10 poikaa kotiutui.
Aina ei kotiutus mene kuitenkaan suunnitelmien mukaan. Ehkei kotona ole mikään muuttunut ja karkaamisen syy ei ole poistunut. Ajoittain kotiutus siis epäonnistuu ja poika löytää itsensä pian taas kadulta. Viime joulukuun kymmenestä yksi on nyt kadulla. Ehkä kaksi.
Kotiutuneita tuetaan ja autetaan kotiutumisen jälkeenkin. Heille kustannetaan jatkokoulutus ja autetaan töiden haussa. (Kerran kävin Santosin kanssa tukemass entistä katupoikaa taloudellisesti 500 meticalilla vankilan kalterien läpi.) Osa pojista pääsee töihin keskukseen. Keskuksessa on paljon kiinteistönhoidollista puuhaa, jonka parissa nuoret työskentelevät. Keskuksen yhteydessä toimii vedenpuhdistamo Agua de Eden, joka työllistää myös paljon kotiutuneita poikia. Melkeinpä kaikki keskuksessa työskentelevät miehet ovat siis entisiä katupoikia.
Keskuksen rahoitus tulee yhteistyökirkoilta sekä ennen kaikkea Norjasta, josta pomojenpomonpomon kirkko/yhdistys tukee Chawneria. Toinen osa rahoista tulee Edenin tuotoista sekä mm. Chawnerin tiluksien vuokraamisesta viljelyskäyttöön.
Kaiken kaikkiaan Chawner -keskus toimii hyvin. Toki eurooppalaisena saa aina olla päätä löymässä seinään, kun organisointi on mitä on, mutta mosambikilaisittain kaikki sujuu erinomaisesti. Tärkein asia on, että pojat saavat sen kautta valoisamman tulevaisuuden. Kaikille heistä on annettu melko onnettomat lähtökohdat elämälle ja jokainen heistä on ansainnut Chawnerin avun ja tuen täysin. Toivon sydämestäni, että pojat saavuttavat elämässän haaveensa, joita heillä kaikilla on. Joku haluaa lentäjäksi, toinen pankkiiriksi, kolmas chapan copradoriksi. Yksi haluaa naimisiin norjalaisen Evan kanssa, jonka tapasi viime vuonna, toinen haluaa jalkapalloilijaksi Saksaan, kolmas haaveilee matkasta Israeliin.
Pojista on tullut minulle täällä kaikki kaikessa. Pahana päivänä tärkeintä on mennä töihin, sillä piristysruiske löytyy juuri sieltä, uteliaista, oppimishaluisista, huumorintajuisista, nokkelista, persoonallisista, herkistä, vahvoista Chawnerin pojista.
Mosambikissa toimii Maailmanvaihtoa vastaava järjestö AJUDE (joka toimii niin mosambikilaisittain kuin vai voin järjestö toimia). Meitä auttelee järjestön työntekijä Hbonny. Tästä aiheesta voisin kirjoittaa sivutolkulla, mutta sanotaanko vaikka niin, että auttelee kun auttelee...
Olen töissä Centro Juvenil Ingrid Chawner- nimisessä lastensuojelulaitoksessa. Paikkoja on 36 pojalle ja laitos on poikkeuksetta koko ajan täynnä. Työntekijät tekevät töitä kolmessa vuorossa. Lisäksi on keittiötäti, toimistotäti, talonmies-setä sekä pomot, pomojenpomo ja pomojenpomonpomo. Viimeisin heistä on norjalainen, joka on paikan alun alkaen perustanut.
Pojat (vain pojat) meidän laitoksessa ovat kaikki asuneet ja löydetty Maputon kaduilta. Pojat ovat ikähaarukaltaan 10-20 about ja ovat asuneet kadulla vaihtelevasti muutamasta päivästä vuosiin. Syitä kadulla asumiseen on useita. Osa on syntynyt kadulle ja asuneet siellä vanhempiensa kanssa. Osan ovat vanhemmat "heittäneet" kadulle. Tarinoita olen kuullut, jossa uusioperheestä ei löyty sijaa poikalapsille (tytöt ovat hyviä kodinhoitajia, mutta pojilla ei oikein tee mitään). Suurin osa pojista on kuitenkin itse karanneet. Kotona on ollut joko päihteiden väärinkäyttöä, väkivaltaa, seksuaalista väkivaltaa, kohtuutonta työhön pakottamista. Moni pojista sanoo lähdön syyksi lyömisen.
Anyway, kadulta ovat kaikki tyynni löytyneet. Meidän työpaikan katutyöntekijät Santos ja Luis partioivat kadulla enemmän ja vähemmän viikoittain. Silloin tällöin pääsemme me vapaaehtoisetkin mukaan. Se on jännää puuhaa. Käymme paikoissa, joissa katupojat normaalisti oleskelevat päivisin (yöt nukkuvat joko kadulla tai -pääsääntöisesti - yösuojassa). Pojilta kysytään, tuntevatko he Chawnerin (poikkeuksetta tuntevat) ja haluaisivatko he sinne tulla. Kerrotaan säännöistä, vastuista ja velvollisuuksita mutta myös oikeuksista, reissuista ja mahdollisuuksista, joita Chawner tarjoaa. Usein poikia tavataan useamman kerran ennen mukaan ottamista. Karkaamisprosentti on melko suuri, joten halutaan olla varmoja, että tulokas on valmis sitotutumaan sääntöihin.
Moni tulokas käy jo toista tai kolmatta kierrosta, eli palaa karkureissulta. Harva keskuksesta karkaa kotiin, pääsääntöisesti kadulle. Tänä päivänä Maputon kadulla saatankin törmätä tuttuihin poikiin, jotka tulevat innoissaan moikkaamaan ja halaamaan risaisissa vaatteissa ja likaisissa kengissä. Clara sai kerran jotain punkintapaisia pidettyään yhtä poikaa sylissä :D On siinä ohikulkijoilla ihmettelemistä. Melko hyljeksittyjä ovat katulapset täällä. Heihin kohdistuu seksuaalista väkivaltaa (mikä on kamalaa tottakai) sekä jatkuvaa väheksyntää ja piittaamattomuutta kaupunkilaisten osalta (mikä tekee mut surulliseksi niinikään).
Keskuksessa pojat saavat sängyn (jossa tosin nukkuvat samanlaisessa turvallisessa sikiöasennossa kun kaduilla), aamiaisen, lounaan ja päivällisen, turvallisten aikuisten seuraa (joskin enemmän tai vähemmän lyömällä kasvatetaan keskuksessakin). Välillä pistämme ranttaliksi ja lähdemme porukalla rannalle, joskus jopa elokuviin. Lisäksi pojat käyvät koulua laitoksen vieressä. (Meidän muksut ovat pääsääntöisesti alle 15 -vuotiaita (ja jos eivät ole, paperit väärennetään niin, että ovat) eli he käyvät koulua kolmessa päivävuorossa. Ensimmäiset oppilaat aloittavat kuudelta ja lopettavat kun seuraavat saapuvat 10:30. Loput menevät kouluun 13:30). Yli 15-vuotiaat käyvät koulua siis iltaisin.
Päivittäin pojat tekevät ruumiillista töitä (joka on paikallisille tärkein oppi elämässä), käyvät kaksi kertaa vuorokaudessa kirkossa (uups, korjaan, tämä on se tärkein oppi), osallistuvat meidän vapaaehtoisten järjestämään tukiopetukseen ja pelaavat jalkapalloa (tänään tosin jalkapallon peluu kiellettiin, kun eivät olisi tehneet mitään muuta. En tiiä kestääkö päivääkään tuo kielto - [jälkikirjoitus, ei kestänyt]).
Uskonto on koko tässä maassa THE juttu. Ja vielä isompi juttu se on Chawnerissa. Aamuseitsemältä on ensimmäinen jumalanpalvelus, eli missa (1-2h) toinen ennen unille menoa. Lisäksi rukoillaan joka sa*****n välissä. Itselle uskonnon jatkuva läsnäolo on saanut pakkivaihteen päälle. Pitäkää tunkkinne. Pojista moni haluaa isona papiksi ja pitävät meille "pyhäkouluja" (lue. saarnoja siitä, miksi pitää käydä jumalanpalveluksessa ja kuinka olemme väärässä, kun emme käy.) Mielenkiintoisia asioita olemme uskonnosta oppineet. Mm. rukoillessa pitää pitää silmät kiinni, jottei tule sokeaksi. Kerran pohdimme, miksi Afrikassa on niin paljon köyhyyttä, sairauksia yms yms, vaikka täällä käydään niin paljon enemmän kirkossa kuin Euroopassa. Siksi, että paholainen, Saatana pitää ennemmin pimeästä kuin kirkkaista valoista ja väreistä. Euroopassa ihmisten iho on pahoilaisille liian vaalea ja kirkas, siksi se tykkää oleskella Afrikassa. Jep.
Missojen lisäksi pojilla on yksi rukoilupäivä per kuukausi. Tällöin rukoillaan läpi yö aamuviiteen. Kuun ensimmäinen tiistai on puolestaan paastopäivä. Tällöin ei syödä/juoda mitään säästä riippumatta klo 00:00-15:00. Työnteko ei tällöin kuitenkaan ole tauolla. Aluksi pojat yrittivät huijata, että ovat 40 päivää paastolla, mutta kyllä tuo 15 tuntiakin pojissa jo näkyy. Siksipä näppärimmät varastoivat keksejä pitkin kuuta, joita sitten salaa napsivat paastopäivänä. Paastopäivä saattaa johtua ihan uskonnollisista syistä, kuten meille on kerrottu. Toisaalta se on myös oiva keino säästää rahaa, josta on aina ja koko ajan pula.
Me vapaaehtoiset etsimme melko pitkään omaa paikkaamme Chawnerissa. Ensin olimme lapsenvahteja. Jossain vaiheessa kokkeja. Jossain vaiheessa meitä kohdeltiin kuin lapsia olisimme olleet itsekin. Pian olimme ohjaajia ja sijaistimme opintovapailla olevia ohjaajia ilta- ja yövuoroissa. Nyt olemme kokopäiväisiä tukiopettajia - toivottavasti koko loppupestimme ajan.
Perustelut tukiopetuksen järjestämiselle:
Kerran vein Carvalho-poikaa toiselle luokalle ja lopulta jätin hänet luokkaan, jossa 50 oppilasta pomppivat pöydillä, lauloivat ja huusivat. Pohdin ääneen, missä opettaja on ja sain vastauksen, että viereisessä luokassa. Vilkaisin ikkunasta, ja luokassa oli toiset 50 lasta. Yksi opettaja opetti siis 100 tokaluokkalaista lasta. Tämä tilanne on valtaosissa kouluja ja pöllömpikin tajuaa, etteivät lapset opi näin mitään. Käytäntö täällä menee niin, että opettajalle maksetaan, jotta hän antaisi lapselle tukiopetusta ja lapsi oppisi näin edes perusasiat. (Näppärästi on korruptio sukeltanut myös koulumaailmaan.) Meidän lapsilla ei ole mahdollisuutta tukiopetukseen koulussa, joten vapaaehtoisina teemme parhaamme, jotta lapset - vihoviimein myös ne viimeiset 15-vuotiaat lukutaidottomat - oppisivat aakkoset ja lukemisen sekä matikan, ehkä englanninkin perusteet. Ylpeänä voin sanoa, että ovat osa oppineetkin.
Laitokset tavoite on kotiuttaa pojat vanhempiensa luo siinä määrin, kun se on mahdollista. Siksipä myös perheiden kanssa pyritään työskentelemään. Lähinnä työskennellään, mikäli perhe on siihen valmis ja vastaanottavainen. Osa on, osa ei, pojat pyritään kuitenkin kotiuttaa. Aluksi järjestetään vierailuja ohjaajan kanssa, sitten viikonloppulomia, pidempiä lomia ja lopulta kotiutus. Yleensä koutuminen tapahtuu joulukuussa. Viime joulukuussa teimme ennätyksen, kun 10 poikaa kotiutui.
Aina ei kotiutus mene kuitenkaan suunnitelmien mukaan. Ehkei kotona ole mikään muuttunut ja karkaamisen syy ei ole poistunut. Ajoittain kotiutus siis epäonnistuu ja poika löytää itsensä pian taas kadulta. Viime joulukuun kymmenestä yksi on nyt kadulla. Ehkä kaksi.
Kotiutuneita tuetaan ja autetaan kotiutumisen jälkeenkin. Heille kustannetaan jatkokoulutus ja autetaan töiden haussa. (Kerran kävin Santosin kanssa tukemass entistä katupoikaa taloudellisesti 500 meticalilla vankilan kalterien läpi.) Osa pojista pääsee töihin keskukseen. Keskuksessa on paljon kiinteistönhoidollista puuhaa, jonka parissa nuoret työskentelevät. Keskuksen yhteydessä toimii vedenpuhdistamo Agua de Eden, joka työllistää myös paljon kotiutuneita poikia. Melkeinpä kaikki keskuksessa työskentelevät miehet ovat siis entisiä katupoikia.
Keskuksen rahoitus tulee yhteistyökirkoilta sekä ennen kaikkea Norjasta, josta pomojenpomonpomon kirkko/yhdistys tukee Chawneria. Toinen osa rahoista tulee Edenin tuotoista sekä mm. Chawnerin tiluksien vuokraamisesta viljelyskäyttöön.
Kaiken kaikkiaan Chawner -keskus toimii hyvin. Toki eurooppalaisena saa aina olla päätä löymässä seinään, kun organisointi on mitä on, mutta mosambikilaisittain kaikki sujuu erinomaisesti. Tärkein asia on, että pojat saavat sen kautta valoisamman tulevaisuuden. Kaikille heistä on annettu melko onnettomat lähtökohdat elämälle ja jokainen heistä on ansainnut Chawnerin avun ja tuen täysin. Toivon sydämestäni, että pojat saavuttavat elämässän haaveensa, joita heillä kaikilla on. Joku haluaa lentäjäksi, toinen pankkiiriksi, kolmas chapan copradoriksi. Yksi haluaa naimisiin norjalaisen Evan kanssa, jonka tapasi viime vuonna, toinen haluaa jalkapalloilijaksi Saksaan, kolmas haaveilee matkasta Israeliin.
Pojista on tullut minulle täällä kaikki kaikessa. Pahana päivänä tärkeintä on mennä töihin, sillä piristysruiske löytyy juuri sieltä, uteliaista, oppimishaluisista, huumorintajuisista, nokkelista, persoonallisista, herkistä, vahvoista Chawnerin pojista.
sunnuntai 26. huhtikuuta 2015
Zavala
Lähdin kavereita moikkaamaan. Sovittiin, että nähdään kotikaupunkien puolivälissä, kun matka on muuten melko pitkä. Arvion mukaan nyt reissuun menisi näin ollen about 3-4 tuntia.
Pakkasin tavarat kauheen vaivattomasti ja pääsin chapa-asemallekin joutuisasti. Vähän turhan leppoisasti sujui siis lähtö. Jotain käy taatusti, ei voi mennä näin helpolla...
Chapa lähti ja kaasutti kohti Gazan provinssia, kun poliisi pysäytti auton. Ei mikään yllätys täällä. Poliiseja näkyy postaamassa joka paikassa, varsinkin perjantaisin ja ennen juhlapyhiä (keräämässä rahaa pyhiä varten, korruptio on hieno laji). Normaalisti tilanteesta selviää antamalla ajokortin, auton paperit ja papereiden välissä 50 meticalia. Poliisi ottaa paperit takaisin usein vilkaisemattakaan niitä, raha on tärkein. Nyt oli kuitenkin skarppi poliisi, joka samalla vilkaisi ajokorttia. Joko kortti ei ollut ajokortti ensinkään tai ehkä se oli mennyt vanhaksi. Joka tapauksessa ymmärsin, että kuskilla ei ollut ajo-oikeutta. Niinpä käännyimme takaisin Juntaan ja vaihdoimme chapasta toiseen. "Kuski" jäi poliisin kanssa vänkäämään sakon suuruudesta.
Tekstiviesti Marikalle: "Puhutaan ensi viikolla lisää, kun selviän Xai Xaista kotiin. Tai nyt jos selviäisin ees sinne. Chapakuskilla on ongelmia poliisin kanssa, copradorilla ongelmia rahojen kanssa ja matkustajilla ongelmia hermojen kanssa. Kyllä on leppoisaa."
Otin uuden chapan Xai Xaihin luottaen paikallisten sanaan, jonka mukaan Xai Xaista on helppo saada jatkoyhteys eteenpäin. Ei ollut.
Tekstiviestittelyä Annikan kanssa:
Minä: Oon kyllä yks pölkkypää. Piti ottaa chapa Inhambaneen ja hypätä pois pysäkillä x. Maputossa kaikki sanoi, että ota Xai Xaihin ja siellä vaihdat. Toki uskoin ja pääsin Xai Xaihin, mutta siellä
kukaan ei tienny paikkaa, johon olin menossa. Neuvoivat chapaan, joka lopulta jätti mut keskelle ei
mitään. Sieltä otin seuraavan chapan, jonka tiestin menevän oikeeseen suuntaan. Nyt nää muut matkustajat ainakin väittävät, että tietävät paikan, johon oon menossa. Katotaan. Nautin kyllä tästä adrenaliinifiiliksesta [kun ei tiedä missä on ja minne on menossa].
Annika: Eikä!!! Tsemppiä. Sano sit miten kävi.
Minä: Ostin 0,50€:lla vahingossa 20 banaania. Luulin siis ostavani viittä, max kuutta banaania, mut ne olikin sit halvempia ku oletin.
Minä: Nyt chapaan tuli nainen elävän kanan kanssa. Jumankeuta, mikä meteli.
Annika: Eiks Maputossa ihmisillä oo kanoja chapoissa? Maniçassa melkein joka kerta...
Minä: Heh :D Asutaan me vaan aikamoisessa paikassa.
Minä: Ei oo todellista. Tää chapa hajos. [Ei lähe enää ees työntämällä käyntiin]. Oon jo neljä tuntia myöhässä sovitusta.
Annika: Eieiei! Pysyt ihmisten lähellä. Nyt on jo pimee.
Minä: Joo. Ja nää muut matkustajat on ihan mahtavia. Syödään täällä nyt niitä banaaneja.
Lopulta, seitsemän tunnin ajomatkan jälkeen (muista! piti kestää se kolme tuntia) pääsin kuin pääsinkin pysäkille, josta kaikki olivat varmoja, että se on mun päätepysäkki. Siellä sitten ulkona säkkipimeällä pohtimaan, että mihinkäs sitten.
Noin klo 23:00 Annikan kanssa käyty puhelu:
Sellanen kuuskymppinen nainen tuli kyselee, oonko eksynyt. Vastasin, että oottelen tässä kavereita, jos sattuisivat ilmestymään. Nainen tarjoutui oottamaan mun kanssa. Mentiin hänen sukulaistyttönsä barracaan. Pöydän ääreen ilmestyi muitakin mamoja. Tarjosin kaljat. Siinä sitten tissuteltiin ja rupateltiin, samalla yritin saada yhteyttä kavereihin, joiden puhelimet olivat pois päältä, tai todennäköisesti jossain katvealueella.
Pari tuntia juotua ja soiteltua sain lopulta yhden kaverin langan päähän. Puhelin kiersi barracassa ihmiseltä toiselle, kun yritettiin selvittää, missä mun kaverit on ja missä mä oon. Niinpä sitten pian selvisi, että oon aivan väärässä paikassa ja oikeeseen kohteeseen olis vielä tunnin matka. Ihania ihmisiä kun auttoivat, mutta auttoivat mut sitten johonkin ihan huitsin helvettiin.
Tarinan käännekohta:
Pimeällä matkustaminen on nou-nou, olin paikassa, jonka nimeäkään en tässä vaiheessa tiennyt. Ympärillä ihmisiä, jotka mongertavat portugalin ja shanganan sekoitusta.
Kun pelko takapuolessa oli suurimmillaan, tuli se ensimmäisenä tapaamani nainen ja kysyi, josko tarvitsisin yösijaa. Mitäpä sitä kieltäytymään. Mentiin naisen asunnolle, toki hyvin vaatimattomalle olkiseinineen ja aaltopeltikattoineen, mutta sillä hetkellä se oli kauneimmista kaunen hökkeli, jonka olen nähnyt. Nainen tarjosi ruokaa, peseytymismahdollisuuden, pehmeän yösijan sängystä, jossa lopulta nukuttiin tiiviisti kylki kyljessä. Voiko vieraanvaraisempaa olla...
Viesti Hbonnylta: "When you say you're in Gaza, is it Gaza in Mozambique, in South-Africa or in middle east?
Aamulla nainen lähti töihin, jäin itse vielä unten maille. Kun heräsin, oli pihapiirin embregada tehnyt aamiaisen, jota tarjottiin automaattisesti mullekin.
Chapapysäkillä sain jälleen asiantuntevia neuvoja, mihin mun olis parasta suunnata. Ei ainakaan kavereiden luokse, koska ovat mafiosoja(?????), vaan pikemminkin Xai Xaihin kyseisen herran kotiin, jossa lupasi olevan kaikki mukavuudet. Päätin kuitenkin kieltäytyä kutsusta ja jatkaa matkaani Zavalan kylään, jonka nimen sain tietoon edellisenä iltana. (-Onde ta Emmi? -Não em Zavala? -Não em Zavala!)
Uusi coprador oli ylpeä siitä, että tiesi jopa pysäkin, jolle olin menossa. Chapa ohitti metsää, nummia, pari hökkeliä, pari barracaa -oltiin siis kirjaimellisesti keskellä ei mitään. Jossain vaiheessa otin katsekontaktin copradoriin ja muistutin, että en sitten tiedä yhtään, missä oon, ja jos ystävällisesti herra minulle kertoisi. Tunnin ajomatkan jälkeen sain uudelleen katsekontaktin mieheen, ilme hänen kasvoillaan oli kuitenkin pelästynyt. "Anteeksi anteeksi anteeksi. Unohdin sanoa, mutta ohitettiin se sun pysäkki jonkin aikaa sitten. Anteeksi. Ota chapa vastakkaiseen suuntaan, matka ei ole pitkä." Muristen nousin chapasta ja menin tien varteen: ei ensimmäistäkään autoa, saatika chapaa. Matkaa ei tullut lopulta kuin muutama, ehkä kolme kilometriä, ilman ainuttakaan autoa, jolla olisin sen voinut taittaa. Noh, tulipa käppäiltyä.
Lopulta pysäkki löytyi kun löytyikin! Toki siellä ei ollut ketään odottamassa, niin kuin oli luvattu, sillä matka oli taas jostain syystä mulla hieman venähtänyt. Yritin soittaa, puhelimet taas katvealueella. Hienosti toimii Mcel, Vodacom, Movitel!!! Siellä sitten istuskelin rinkkani päällä kuin kunnon reppureissaaja ainakin. Pari kertaa tuli joku huolestunut kysymään, josko tulisin istumaan varjoon. Täällä auringossa istuminen on myös nou-nou. Tähän asti pystyin tilanteelle nauramaan, mutta kun olin istunut ja yrittänyt soittaa parisen tuntia, alkoi hymy hyytyä. Oikeasti yksin Mosambikin päätien varrella tietämättä yhtään missä on ja mihin on menossa, ei ole välttämättä se turvallisim vaihtoehto. Ainoa asia, jonka osasin, oli ottaa chapa takaisin Maputoon.
Hieno, kokemusrikas reissu jälleen, joskin kaikki suunniteltu ja reissun tarkoitus jäi toteutumatta. Ikinä en kavereita löytänyt. En nähnyt lodgea, jossa piti yöpyä. Mutta näin ja koin paljon paljon muuta.
Nainen, jonka luona yövyin, soitti pariin otteeseen perään, missä olen ja varmisti, että kaikki on kunnossa.
Pakkasin tavarat kauheen vaivattomasti ja pääsin chapa-asemallekin joutuisasti. Vähän turhan leppoisasti sujui siis lähtö. Jotain käy taatusti, ei voi mennä näin helpolla...
Chapa lähti ja kaasutti kohti Gazan provinssia, kun poliisi pysäytti auton. Ei mikään yllätys täällä. Poliiseja näkyy postaamassa joka paikassa, varsinkin perjantaisin ja ennen juhlapyhiä (keräämässä rahaa pyhiä varten, korruptio on hieno laji). Normaalisti tilanteesta selviää antamalla ajokortin, auton paperit ja papereiden välissä 50 meticalia. Poliisi ottaa paperit takaisin usein vilkaisemattakaan niitä, raha on tärkein. Nyt oli kuitenkin skarppi poliisi, joka samalla vilkaisi ajokorttia. Joko kortti ei ollut ajokortti ensinkään tai ehkä se oli mennyt vanhaksi. Joka tapauksessa ymmärsin, että kuskilla ei ollut ajo-oikeutta. Niinpä käännyimme takaisin Juntaan ja vaihdoimme chapasta toiseen. "Kuski" jäi poliisin kanssa vänkäämään sakon suuruudesta.
Tekstiviesti Marikalle: "Puhutaan ensi viikolla lisää, kun selviän Xai Xaista kotiin. Tai nyt jos selviäisin ees sinne. Chapakuskilla on ongelmia poliisin kanssa, copradorilla ongelmia rahojen kanssa ja matkustajilla ongelmia hermojen kanssa. Kyllä on leppoisaa."
Otin uuden chapan Xai Xaihin luottaen paikallisten sanaan, jonka mukaan Xai Xaista on helppo saada jatkoyhteys eteenpäin. Ei ollut.
Tekstiviestittelyä Annikan kanssa:
Minä: Oon kyllä yks pölkkypää. Piti ottaa chapa Inhambaneen ja hypätä pois pysäkillä x. Maputossa kaikki sanoi, että ota Xai Xaihin ja siellä vaihdat. Toki uskoin ja pääsin Xai Xaihin, mutta siellä
kukaan ei tienny paikkaa, johon olin menossa. Neuvoivat chapaan, joka lopulta jätti mut keskelle ei
mitään. Sieltä otin seuraavan chapan, jonka tiestin menevän oikeeseen suuntaan. Nyt nää muut matkustajat ainakin väittävät, että tietävät paikan, johon oon menossa. Katotaan. Nautin kyllä tästä adrenaliinifiiliksesta [kun ei tiedä missä on ja minne on menossa].
Annika: Eikä!!! Tsemppiä. Sano sit miten kävi.
Minä: Ostin 0,50€:lla vahingossa 20 banaania. Luulin siis ostavani viittä, max kuutta banaania, mut ne olikin sit halvempia ku oletin.
Minä: Nyt chapaan tuli nainen elävän kanan kanssa. Jumankeuta, mikä meteli.
Annika: Eiks Maputossa ihmisillä oo kanoja chapoissa? Maniçassa melkein joka kerta...
Minä: Heh :D Asutaan me vaan aikamoisessa paikassa.
Minä: Ei oo todellista. Tää chapa hajos. [Ei lähe enää ees työntämällä käyntiin]. Oon jo neljä tuntia myöhässä sovitusta.
Annika: Eieiei! Pysyt ihmisten lähellä. Nyt on jo pimee.
Minä: Joo. Ja nää muut matkustajat on ihan mahtavia. Syödään täällä nyt niitä banaaneja.
Lopulta, seitsemän tunnin ajomatkan jälkeen (muista! piti kestää se kolme tuntia) pääsin kuin pääsinkin pysäkille, josta kaikki olivat varmoja, että se on mun päätepysäkki. Siellä sitten ulkona säkkipimeällä pohtimaan, että mihinkäs sitten.
Noin klo 23:00 Annikan kanssa käyty puhelu:
Sellanen kuuskymppinen nainen tuli kyselee, oonko eksynyt. Vastasin, että oottelen tässä kavereita, jos sattuisivat ilmestymään. Nainen tarjoutui oottamaan mun kanssa. Mentiin hänen sukulaistyttönsä barracaan. Pöydän ääreen ilmestyi muitakin mamoja. Tarjosin kaljat. Siinä sitten tissuteltiin ja rupateltiin, samalla yritin saada yhteyttä kavereihin, joiden puhelimet olivat pois päältä, tai todennäköisesti jossain katvealueella.
Pari tuntia juotua ja soiteltua sain lopulta yhden kaverin langan päähän. Puhelin kiersi barracassa ihmiseltä toiselle, kun yritettiin selvittää, missä mun kaverit on ja missä mä oon. Niinpä sitten pian selvisi, että oon aivan väärässä paikassa ja oikeeseen kohteeseen olis vielä tunnin matka. Ihania ihmisiä kun auttoivat, mutta auttoivat mut sitten johonkin ihan huitsin helvettiin.
Tarinan käännekohta:
Pimeällä matkustaminen on nou-nou, olin paikassa, jonka nimeäkään en tässä vaiheessa tiennyt. Ympärillä ihmisiä, jotka mongertavat portugalin ja shanganan sekoitusta.
Kun pelko takapuolessa oli suurimmillaan, tuli se ensimmäisenä tapaamani nainen ja kysyi, josko tarvitsisin yösijaa. Mitäpä sitä kieltäytymään. Mentiin naisen asunnolle, toki hyvin vaatimattomalle olkiseinineen ja aaltopeltikattoineen, mutta sillä hetkellä se oli kauneimmista kaunen hökkeli, jonka olen nähnyt. Nainen tarjosi ruokaa, peseytymismahdollisuuden, pehmeän yösijan sängystä, jossa lopulta nukuttiin tiiviisti kylki kyljessä. Voiko vieraanvaraisempaa olla...
Viesti Hbonnylta: "When you say you're in Gaza, is it Gaza in Mozambique, in South-Africa or in middle east?
Aamulla nainen lähti töihin, jäin itse vielä unten maille. Kun heräsin, oli pihapiirin embregada tehnyt aamiaisen, jota tarjottiin automaattisesti mullekin.
Chapapysäkillä sain jälleen asiantuntevia neuvoja, mihin mun olis parasta suunnata. Ei ainakaan kavereiden luokse, koska ovat mafiosoja(?????), vaan pikemminkin Xai Xaihin kyseisen herran kotiin, jossa lupasi olevan kaikki mukavuudet. Päätin kuitenkin kieltäytyä kutsusta ja jatkaa matkaani Zavalan kylään, jonka nimen sain tietoon edellisenä iltana. (-Onde ta Emmi? -Não em Zavala? -Não em Zavala!)
Uusi coprador oli ylpeä siitä, että tiesi jopa pysäkin, jolle olin menossa. Chapa ohitti metsää, nummia, pari hökkeliä, pari barracaa -oltiin siis kirjaimellisesti keskellä ei mitään. Jossain vaiheessa otin katsekontaktin copradoriin ja muistutin, että en sitten tiedä yhtään, missä oon, ja jos ystävällisesti herra minulle kertoisi. Tunnin ajomatkan jälkeen sain uudelleen katsekontaktin mieheen, ilme hänen kasvoillaan oli kuitenkin pelästynyt. "Anteeksi anteeksi anteeksi. Unohdin sanoa, mutta ohitettiin se sun pysäkki jonkin aikaa sitten. Anteeksi. Ota chapa vastakkaiseen suuntaan, matka ei ole pitkä." Muristen nousin chapasta ja menin tien varteen: ei ensimmäistäkään autoa, saatika chapaa. Matkaa ei tullut lopulta kuin muutama, ehkä kolme kilometriä, ilman ainuttakaan autoa, jolla olisin sen voinut taittaa. Noh, tulipa käppäiltyä.
Lopulta pysäkki löytyi kun löytyikin! Toki siellä ei ollut ketään odottamassa, niin kuin oli luvattu, sillä matka oli taas jostain syystä mulla hieman venähtänyt. Yritin soittaa, puhelimet taas katvealueella. Hienosti toimii Mcel, Vodacom, Movitel!!! Siellä sitten istuskelin rinkkani päällä kuin kunnon reppureissaaja ainakin. Pari kertaa tuli joku huolestunut kysymään, josko tulisin istumaan varjoon. Täällä auringossa istuminen on myös nou-nou. Tähän asti pystyin tilanteelle nauramaan, mutta kun olin istunut ja yrittänyt soittaa parisen tuntia, alkoi hymy hyytyä. Oikeasti yksin Mosambikin päätien varrella tietämättä yhtään missä on ja mihin on menossa, ei ole välttämättä se turvallisim vaihtoehto. Ainoa asia, jonka osasin, oli ottaa chapa takaisin Maputoon.
Hieno, kokemusrikas reissu jälleen, joskin kaikki suunniteltu ja reissun tarkoitus jäi toteutumatta. Ikinä en kavereita löytänyt. En nähnyt lodgea, jossa piti yöpyä. Mutta näin ja koin paljon paljon muuta.
Nainen, jonka luona yövyin, soitti pariin otteeseen perään, missä olen ja varmisti, että kaikki on kunnossa.
lauantai 21. helmikuuta 2015
Visarun
Oltiin Christofferin kanssa perjantaina kuukausittaisella visarunilla (pitää siis käydä kerran 30 päivässä maan ulkopuolella viisumin takia).
Mulla on aina sujunut rajan ylitys ongelmitta. Muilta on vaadittu mm. jonkun tuotteen ostamista Swasin puolella, kerran olivat käskeneet Oscaria odottamaan 24 tuntia ennen kun voisi palata maahan.
Tällä kertaa oli mosambikilainen passintarkastaja ajantasalla- hänen mukaansa meidän olisi pitänyt pysytellä poissa mosambikista kolme vuorokautta, koska meillä ei ollut oleskelulupia. Tätä sitten porukalla kovasti pohdittiin. Kun minun mielestä jouduin siellä rajalla juurikin siksi ramppaamaan, kun ei ole niitä lupia, vaan hermojaraastavanlainen viisumi. Noh, Swasimaassa tullitäti oli sitten mukavampi ja päästi meidät hymyssäsuin poistumaan maasta 2 minuutin maassaoleskelun jälkeen.
Kotimatkaa varten hypättiin taas chapaan. Pitkän matkan chapat on siitä kivoja, ettei niissä tarvitse kenenkään seistä. Oltiin kaikki jo omilla paikoillamme (normaalisti chapat lähtevät silloin, kun auto on täynnä, ei aikataulujen mukaan), kun auton etuosasta alkoi kuulua huutoa. Lipunmyyjä ja joku mies väitteli chapamatkan hinnoista. Shanganan kielestä ymmärsin sen verran, että kyse oli jotakuinkin 15 meticalista (reilut 40senttiä), mutta ai että sitä huudon määrää. Kun sopua ei tullut, päättivät myös muut matkustajat (minua ja Christofferia lukuunottamatta) antaa tukensa tälle 15 metsiä menettäneelle matkustajalle. Siinä huusivat sitten koko sakki kädet huitoen. Ilmeet oli jo sen näköisiä, että ajattelin pian lävähtävän. Suomessa sellaisessa tilanteessa olisi taatusti turvauduttu nyrkkeihin. Täällä riittää supliikkia ja riitelyn voi hyvin pitkälti hoitaa karjumalla.
Karjuminen jatkui ja jatkui ja pohdittiin, josko päästäisiin ikinä lähtemään. Kymmenen minuutin konsertin jälkeen huuto jatkui toki, mutta äänissä ei ollut enää samanlaista aggressiivisuutta. Tarkemmin katseltua tajusimme, että vaikka kaikki edelleen huusivat, nyt he nauroivat samaan aikaan. Ymmärsivät ilmeisesti itsekin tilanteen koomisuuden. Joku huusi muiden yli kuskia laittamaan musiikin soimaan. Taustalla alkoi pauhata mosambikilainen house (Christofferin inhokkimusiikki), huuto ja nauru jatkui, mutta auto lähti vihdoin ja viimein liikkeelle. Jonkin aikaa vielä kinasivat, kunnes kyllästyivät. Onneksi, sillä matkaa oli kaikkiaan 1,5 tuntia edessä.
Mulla on aina sujunut rajan ylitys ongelmitta. Muilta on vaadittu mm. jonkun tuotteen ostamista Swasin puolella, kerran olivat käskeneet Oscaria odottamaan 24 tuntia ennen kun voisi palata maahan.
Tällä kertaa oli mosambikilainen passintarkastaja ajantasalla- hänen mukaansa meidän olisi pitänyt pysytellä poissa mosambikista kolme vuorokautta, koska meillä ei ollut oleskelulupia. Tätä sitten porukalla kovasti pohdittiin. Kun minun mielestä jouduin siellä rajalla juurikin siksi ramppaamaan, kun ei ole niitä lupia, vaan hermojaraastavanlainen viisumi. Noh, Swasimaassa tullitäti oli sitten mukavampi ja päästi meidät hymyssäsuin poistumaan maasta 2 minuutin maassaoleskelun jälkeen.
Kotimatkaa varten hypättiin taas chapaan. Pitkän matkan chapat on siitä kivoja, ettei niissä tarvitse kenenkään seistä. Oltiin kaikki jo omilla paikoillamme (normaalisti chapat lähtevät silloin, kun auto on täynnä, ei aikataulujen mukaan), kun auton etuosasta alkoi kuulua huutoa. Lipunmyyjä ja joku mies väitteli chapamatkan hinnoista. Shanganan kielestä ymmärsin sen verran, että kyse oli jotakuinkin 15 meticalista (reilut 40senttiä), mutta ai että sitä huudon määrää. Kun sopua ei tullut, päättivät myös muut matkustajat (minua ja Christofferia lukuunottamatta) antaa tukensa tälle 15 metsiä menettäneelle matkustajalle. Siinä huusivat sitten koko sakki kädet huitoen. Ilmeet oli jo sen näköisiä, että ajattelin pian lävähtävän. Suomessa sellaisessa tilanteessa olisi taatusti turvauduttu nyrkkeihin. Täällä riittää supliikkia ja riitelyn voi hyvin pitkälti hoitaa karjumalla.
Karjuminen jatkui ja jatkui ja pohdittiin, josko päästäisiin ikinä lähtemään. Kymmenen minuutin konsertin jälkeen huuto jatkui toki, mutta äänissä ei ollut enää samanlaista aggressiivisuutta. Tarkemmin katseltua tajusimme, että vaikka kaikki edelleen huusivat, nyt he nauroivat samaan aikaan. Ymmärsivät ilmeisesti itsekin tilanteen koomisuuden. Joku huusi muiden yli kuskia laittamaan musiikin soimaan. Taustalla alkoi pauhata mosambikilainen house (Christofferin inhokkimusiikki), huuto ja nauru jatkui, mutta auto lähti vihdoin ja viimein liikkeelle. Jonkin aikaa vielä kinasivat, kunnes kyllästyivät. Onneksi, sillä matkaa oli kaikkiaan 1,5 tuntia edessä.
tiistai 17. helmikuuta 2015
Annika
Nyt teen ovelasti...
Tutustuin viime viikonloppuna Annikaan, joka on puolen vuoden yliopistovaihdossa Mosambikissa ja kirjoittaa kokemuksistaan myös blogia. Ja hyvinpä kirjoittaakin. Itse olen niin kovin laiska asettumaan koneen ääreen, kirjoittamaan ja kuvailemaan, ei ole vain huvittanut. Nyt löysin siis pelastukseni: Annikan blogin. Kuulostaa kaikki niin tutulta, kuin omia kokemuksia olisivat, mutta tämä likka osaa pukea ajatukset sanoiksi. Käykää lukemassa, saatte paljon laajemman käsityksen meiningistä Mozissa.
http://muaviedaan.blogspot.fi/
Tutustuin viime viikonloppuna Annikaan, joka on puolen vuoden yliopistovaihdossa Mosambikissa ja kirjoittaa kokemuksistaan myös blogia. Ja hyvinpä kirjoittaakin. Itse olen niin kovin laiska asettumaan koneen ääreen, kirjoittamaan ja kuvailemaan, ei ole vain huvittanut. Nyt löysin siis pelastukseni: Annikan blogin. Kuulostaa kaikki niin tutulta, kuin omia kokemuksia olisivat, mutta tämä likka osaa pukea ajatukset sanoiksi. Käykää lukemassa, saatte paljon laajemman käsityksen meiningistä Mozissa.
http://muaviedaan.blogspot.fi/
torstai 12. helmikuuta 2015
Hajoamista ja korjaamista
Ei oo mun päivä. Hajotin ipadin näytön. Pystyn toki vielä operoimaan tän kanssa, mutta suututtaa tuo halkeama tuossa.
Enkä mä kai sitä tarkoituksella hajoittanut. Hajosi ihan omaehtoisesti, niin kun kaikki täällä. Aluksi ihmettelin, miten ihmiset kävelee niin resuisissa vaatteissa. Vastaus: ei kai kellään oo varaa koko ajan hankkia ja korjata kuteita, kun koko ajan tavaraa hajoaa. Itsellä on hajonnut nyt ipadin näytön lisäksi kaksi kameraa (toinen menee toivottavasti takuuseen palattua, toinen on väliaikaiskorjattu täällä), yksi vanhanaikainen näppäinpuhelin, kaksi kosketusnäyttöälypuhelinta, kahdet kengät, neljät sandaalit, kahdet housut ja yksi t-paita (vaatteiden kanssa oon ollu melko onnekas), laukun sisätasku, moskiittoverkko (harsittu ja hakaneulottu umpeen). Varmaan paljon muutakin, mutta jossain vaiheessa vain lopetin välittämisen. Ekan kameran kohdalla itkin. Tokan kameran kohdalla lähinnä v****ti, kännykän kohdalla jo nauroin, loput on menneet olan kohautuksella. Nyt vähän ärsyttää tää ipad, mutta olin anyway ostamassa uutta takaisin tullessa. Elämä on, hajoamista ja korjaamista. Tai niin kuin iskä sanoi: rahalla saa, kunhan ei hajoa mitään sellaista, mitä ei voi rahalla uudelleen ostaa.
Ai niin, aluksi hajosi myös yhdet sukat. Mutta mun hostäiti oli ne roskiksesta penkonut (mikä mua vähän ällöttää) ja korjannut parsimalla (mikä mua vähän huvittaa).
Enkä mä kai sitä tarkoituksella hajoittanut. Hajosi ihan omaehtoisesti, niin kun kaikki täällä. Aluksi ihmettelin, miten ihmiset kävelee niin resuisissa vaatteissa. Vastaus: ei kai kellään oo varaa koko ajan hankkia ja korjata kuteita, kun koko ajan tavaraa hajoaa. Itsellä on hajonnut nyt ipadin näytön lisäksi kaksi kameraa (toinen menee toivottavasti takuuseen palattua, toinen on väliaikaiskorjattu täällä), yksi vanhanaikainen näppäinpuhelin, kaksi kosketusnäyttöälypuhelinta, kahdet kengät, neljät sandaalit, kahdet housut ja yksi t-paita (vaatteiden kanssa oon ollu melko onnekas), laukun sisätasku, moskiittoverkko (harsittu ja hakaneulottu umpeen). Varmaan paljon muutakin, mutta jossain vaiheessa vain lopetin välittämisen. Ekan kameran kohdalla itkin. Tokan kameran kohdalla lähinnä v****ti, kännykän kohdalla jo nauroin, loput on menneet olan kohautuksella. Nyt vähän ärsyttää tää ipad, mutta olin anyway ostamassa uutta takaisin tullessa. Elämä on, hajoamista ja korjaamista. Tai niin kuin iskä sanoi: rahalla saa, kunhan ei hajoa mitään sellaista, mitä ei voi rahalla uudelleen ostaa.
Ai niin, aluksi hajosi myös yhdet sukat. Mutta mun hostäiti oli ne roskiksesta penkonut (mikä mua vähän ällöttää) ja korjannut parsimalla (mikä mua vähän huvittaa).
keskiviikko 7. tammikuuta 2015
Mídia
Puhuttiin eilen, miten pitäis kovasti kaikkea dokumentoida. On kuintenkin tosi ainutlaatuinen vuosi tämä. Toisekseen, elämä täällä alkaa pikkuhiljaa normalisoitua, eikä sulmalaisittain erikoiset asiat tunnu enää niin erikoisilta. Koti-Suomessa siitä huolimatta ollaan kiinnostuneita erityisesti niistä erikoisuuksista (ehkä? Ollaan joo!), joten yritän tästä eteenpäin muistaa niistä raportoida. Tänään kohtasin (taas) asian, johon en varmaan ikinä totu.
Iltauutisissa kerrottiin sähköiskuun kuolleesta sähkömiehestä. Heti jutun aluksi kuvattiin sähkötolppaa, ja siellä se kuollut ukko nökötti. Montamonta kertaa pyöritettiin samaa kuvaa, jossa sähkäri roikkui jonkun turvakettingin varassa kuolleena. Lopulta ukko saatiin alas, ja sekin kuvattiin.
Vastaavia uutisia on paljon. Muutama viikko sitten kuoli neljä ihmistä Costa do Solin rannalla täällä Maputossa. Aallot oli niin suuret ettei uimataidottomat oikein hallinneet tilannetta. Ja mitä tekee media?: kuvaa ruumiita ja haastattelee uhrien omaisia. Siinä purki jonkun kuolleen isä tuntojaan haastattelijalle ruumiin vieressä. Nam.
Jonkin aikaa sitten tapahtui, ehkä Maputossa, ehkä Matolassa, raiskaus ja ryöstö. Kiinni otettiin kolme nuorta miestä. Ja mitä teke media?: haastattelee näitä epäiltyjä, jotka käsiraudoissa odottaa putkaan pistämistä. Kovasti vakuuttivat syyttömyyttään. Suomalaisena on kieltämättä hieman erikoista tämäntasoinen yksityisyydensuoja. Toisaalta, puolensa silläkin, että asioista puhutaan suoraan.
Iltauutisissa kerrottiin sähköiskuun kuolleesta sähkömiehestä. Heti jutun aluksi kuvattiin sähkötolppaa, ja siellä se kuollut ukko nökötti. Montamonta kertaa pyöritettiin samaa kuvaa, jossa sähkäri roikkui jonkun turvakettingin varassa kuolleena. Lopulta ukko saatiin alas, ja sekin kuvattiin.
Vastaavia uutisia on paljon. Muutama viikko sitten kuoli neljä ihmistä Costa do Solin rannalla täällä Maputossa. Aallot oli niin suuret ettei uimataidottomat oikein hallinneet tilannetta. Ja mitä tekee media?: kuvaa ruumiita ja haastattelee uhrien omaisia. Siinä purki jonkun kuolleen isä tuntojaan haastattelijalle ruumiin vieressä. Nam.
Jonkin aikaa sitten tapahtui, ehkä Maputossa, ehkä Matolassa, raiskaus ja ryöstö. Kiinni otettiin kolme nuorta miestä. Ja mitä teke media?: haastattelee näitä epäiltyjä, jotka käsiraudoissa odottaa putkaan pistämistä. Kovasti vakuuttivat syyttömyyttään. Suomalaisena on kieltämättä hieman erikoista tämäntasoinen yksityisyydensuoja. Toisaalta, puolensa silläkin, että asioista puhutaan suoraan.
lauantai 3. tammikuuta 2015
Jellyfish
Vietin vuosien 2014 ja 2015 vaihdetta Inhambanessa. Yövyimme pikkukaupungissa, Maxixessa, tosi autenttisissa olosuhteissa: yövyimme kaislasta tehdyssä majassa, vessassa/kylåyhuoneessa oli vain kaisloista tehdyt seinät. Ruoka tehtiin ulkona ja vesi kannettiin yhteisestä kaivosta. Tämä oli jo hieno kokemus itsessään. Mutta eipä loppuneet kokemukset siihen.
Päivät vietimme Tofon rannalla, ja koska olimme kerran rannalle asti raahautuneet, päätimme Annan kanssa käydä vuoden viimeisen päivän kunniaksi sukelluksella.
Riutta, jolla sukelsimme oli hieno, vesi oli kauniin turkoosia ja kalat taas mielettömän värisiä. Sukelsimme kallion koloissa ja riutan muodostamissa onkaloissa.
Mielettömin kokemus oli nähdä meduusoja. Ensin näimme yhden ja pian ympärillä olikin kokonainen meduusaparvi. Teki hirvestä mieli ottaa ja rutistaa yksi pieneksi mytyksi, mutta olin kuullut aiemmin, että saattavat tehdä kipeää, joten en koskenut. Epäilys kävi kuitenkin toteen, kun meduusojen lonkerot?, hännät?, siimat? vahingossa olivat nilkkoihin (märkäpuvun ja räpylän väliin jäävälle ihoalueelle) ja sattui niin saamaristi. Loppu sukellus menikin kirvelyä kestäessä.
Sukelluksen päätyttyä selvisi, että kaikki muutkin olivat saaneet osumaa, mutta että nämä yksilöt eivät ole vaaraksi. Kun oltiin päästy takaisin sukelluskoululle, muilla punoitus ja kirvely oli jo hävinnyt. Mullakin vähän helpotti, joten en sen enempää sitä miettinyt.
Illan mittaan huomasin kuitenkin jalan pikkuhiljaa turpoavan ja punaisten osumakohtien punoittavan ja sattuvan entisestään. Pikkuhiljaa jalka oli niin kipeä, että kävely oli hankalaa. Clara oli jokatapauksessa lähdössä kaupunkiin yöbussilla, joten päätin lähteä mukaan näyttämään jalkaa lääkärillä, koska en lopulta enää voinut jalalle astua.
Puolilta päivin oltoin takaisin Maputossa ja lääkärillä koipea näyttämässä. Sain tipassa särkylääkettä ja verikokeista selvisi, että olen kyseisille elukoille allerginen. Eipä heti tullut mieleen meduusa-allergia. Kovin onnekas olin kuulemma, että kontakti eläimeen oli niin lyhyt.
Että sellanen uusi vuosi. Uuden vuoden yö bussissa, ensimmäinen päivä sairaalassa. Mutta pääasia on, että meri ja näkymä riutalla oli kaunis.
Päivät vietimme Tofon rannalla, ja koska olimme kerran rannalle asti raahautuneet, päätimme Annan kanssa käydä vuoden viimeisen päivän kunniaksi sukelluksella.
Riutta, jolla sukelsimme oli hieno, vesi oli kauniin turkoosia ja kalat taas mielettömän värisiä. Sukelsimme kallion koloissa ja riutan muodostamissa onkaloissa.
Mielettömin kokemus oli nähdä meduusoja. Ensin näimme yhden ja pian ympärillä olikin kokonainen meduusaparvi. Teki hirvestä mieli ottaa ja rutistaa yksi pieneksi mytyksi, mutta olin kuullut aiemmin, että saattavat tehdä kipeää, joten en koskenut. Epäilys kävi kuitenkin toteen, kun meduusojen lonkerot?, hännät?, siimat? vahingossa olivat nilkkoihin (märkäpuvun ja räpylän väliin jäävälle ihoalueelle) ja sattui niin saamaristi. Loppu sukellus menikin kirvelyä kestäessä.
Sukelluksen päätyttyä selvisi, että kaikki muutkin olivat saaneet osumaa, mutta että nämä yksilöt eivät ole vaaraksi. Kun oltiin päästy takaisin sukelluskoululle, muilla punoitus ja kirvely oli jo hävinnyt. Mullakin vähän helpotti, joten en sen enempää sitä miettinyt.
Illan mittaan huomasin kuitenkin jalan pikkuhiljaa turpoavan ja punaisten osumakohtien punoittavan ja sattuvan entisestään. Pikkuhiljaa jalka oli niin kipeä, että kävely oli hankalaa. Clara oli jokatapauksessa lähdössä kaupunkiin yöbussilla, joten päätin lähteä mukaan näyttämään jalkaa lääkärillä, koska en lopulta enää voinut jalalle astua.
Puolilta päivin oltoin takaisin Maputossa ja lääkärillä koipea näyttämässä. Sain tipassa särkylääkettä ja verikokeista selvisi, että olen kyseisille elukoille allerginen. Eipä heti tullut mieleen meduusa-allergia. Kovin onnekas olin kuulemma, että kontakti eläimeen oli niin lyhyt.
Että sellanen uusi vuosi. Uuden vuoden yö bussissa, ensimmäinen päivä sairaalassa. Mutta pääasia on, että meri ja näkymä riutalla oli kaunis.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)