tiistai 23. kesäkuuta 2015

Reissua reissun perään

Viimeisin ja Mosambik-vuoden kenties viimeinen reissu suuntautui kaiken kaikkiaan eteläiseen Afrikkaan. Päätavoite oli nähdä Victoria fallsit.

Bushfire-festareilla oli kylmä. En ihmettele, jos olisi pakkasen puolelle yöllä mennyt. Vaikka olin varautunut lämpimillä vaatteilla, Swasimaassa todella palelsi. Ehkäpä juuri siksi bussimatkalla Johannesburgiin nousi kova kuume ja kroppa ilmoitti, ettei suunniteltu reissu alakaan vielä maanantaina, vaan levättävä on yksi välipäivä.

Edellisellä kerralla Johanneburg näytti meille (minä+Clara) parhaat puolensa. Sää oli kaunis, kaupunki rauhallinen, emmekä törmänneet minkään valtakunnan ongelmiin, vaikka kovasti meitä ennakkoon kaupungin vaarallisuudesta varoiteltiinkin. Hyppäsimme pahaa aavistamattomina bussista ostoskeskukselle (kuski yritti vängätä vastaan), kävimme elokuvissa ja pyörimme down townilla. Jälkeenpäin saimme kuulla, että juuri näin turistien ei kuulu toimia. Mutta meillä oli onnea matkassa. Tutustuimme hyviin tyyppeihin, juurikin siellä down townissa.
Tällä kertaa emme olleet yhtä onnekkaita. Joburgissa koin toistaiseksi ainoan ryöstöyrityksen, näin kaksi pahoinpitelyä, olin kuumeessa (kuten mainittu), kaupunki oli kylmä eikä sovitut tapaamisetkaan onnistuneet sovitusti. Hyvä puoli tämän kertaisella vierailulla oli, että se kesti vain kaksi päivää. Positiivista oli myös, että tapasimme kaksi tosi mukavaa saksalaistyttöä, Munjan ja Inesin, jotka muutaman minuutin keskustelun jälkeen päättivät lähteä reissulle mukaan.

Tiistaiaamuna aikaisin hypättiin T.J.-nimiseen bussiin, joka kuljetti meidät aina Botswanan rajalle ja maan pääkaupunkiin Gabaroneen asti. Gabaronessa meitä odotti Lorrein, jonka tapasimme edellisellä Joburg-reissulla. Lorrein lupasi hostata meitä ja näyttää paikkoja. Myöhemmin selvisi, että hän teki sen työajallaan ja lintsasi meidän vuoksi koko päivän duunista. Saimme kuitenkin mahtavan oppaan ja Lorrein pitää työpaikkansa.
Kaupunki oli pieni ja hiljainen. Hieman tuli Maputon sekasortoa ikävä. Kaduilla ei ollut kodittomia, ei työttömiä, ei roskia, ei poliiseja. Tiet olivat hyvässä kunnossa, ihan kuin olisi Euroopassa ollut. Syy ihmisten vähyyteen silvisi; ei koko maassa ole kuin kaksi miljoonaa asukasta.
Museovierailun, maatilayöpymisen ja rauhallisuuden ihmettelyn jälkeen otimme yöbussin maan läpi kaupunkiin nimeltä Maun. Maunissa olimme aamuneljältä, kolme tuntia luvattua aikaisemmin. Hostelli ei ollut vielä auki, joten värjöttelimme (taas taatusti pakkasessa) nuotion ääressä kolme tuntia. Niin me vain oltiin vielä vuosi sitten tulossa kuumaan Afrikkaan. Bullshit.
Maunissa oli vielä inhimilliset hinnat, joten päätimme kokeilla muutamia aktiviteetteja, joita kaupungilla oli tarjota. Kävimme ratsastamassa (hevoskuume nousi taas vuosien jälkeen) ja pienkoneella lentokonesafarilla katselemassa norsuja, hippoja ja kirahveja ilmasta käsin. Huikea kokemus.

Maunista lähdimme kohti matkan todellista päämäärää, Zambiaa ja Livingstonen kaupunkia. Botswana ei tehnyt minuun järisyttävää vaikutusta, vaikka mukava maa olikin. Zambiaan puolestani rakastuin heti rajalla. En tiedä miksi. Ihmiset olivat leppoisia, jotenkin oli vain rento olo rajan (=Zambezi-joen) toisella puolen. Pidimme Livinstonesta kaupunkina niin paljon, että päätimme jäädä sinne extrapäiväksi. Capulanaostoksien ja perinteisen ruoan (matoja ja krokotiilia) lisäksi pyörähdimme niinkin vaatimattomalla turistikohteella kuin Victoria falls. Suosittelen lämpimästi.

Falls oli nyt kesäkuusta elokuuhun parhaimmillaan, joten osuimme loistavaan aikaan paikalle. Paria kuukautta aiemmin putoukset ovat täynnä vettä, pari kuukautta myöhemmin ne alkavat jo kuivua. Putouksia pääsi ihailemaan kansallispuistoalueelta (jonka sisäänpääsy oli melko suolainen US$20) ja oli todella käymisen arvoinen paikka. Ei sitä voi selittää. Facebookissa on jotain kuvia, (koska edelleenkään en saa kuvia liitettyä tänne) ehkä ne kertovat osansa. Pari avainsanaa; voima, litrakaupalla, sade, sumu, liukkaus, sateenkaari, vehreys, paviaanit.
Zambian puolella putouksia pääsee ihailemaan käytännössä putouksien sisällä ja/tai yläjuoksulla. Itselleni järisyttävin kokemus oli devil's pool, jota en tiedä tehtävän missään muualla. Menimme veneellä Victorias islandille, vaihdoimme uikkarit päälle ja kipusimme käsi kädessä putouksien päälle. Kirjaimellisesti siihen pisteeseen, josta vesi lähtee tippumaan alas. Kai mä jonkun vastuuvapauspaperin allekirjoitin, koska ihan vaaratonta se ei voinut olla. Siellä sitten poseerattiin kameralle putouksen reunalla keikkuen. Henoja kuvia sain, ja olen edelleen elossa.

Pientä trivialia: Victoria fallsit ovat 107 metriä korkeat,  1 737 metriä pitkät ja sen läpi kulkee 1100 kuutiometriä vettä sekunnissa,

Seuraava kohde oli Zimbabwen puolelta saman näytöksen seuraaminen. Zim side oli näköalan puolesta itseasiassa parempi paikka katsella, joskin parkkiin sisälle oli entistä kalliimpaa, US$30.
Zimbabwen puolella majoituimme Victoria Falls -nimisessä kaupungissa. Kaupunki on rakennettu vain ja ainoastaan putousturisteille, eikä siksi oikein iskenyt meikäläiseen. Hinnat olivat kovat mihin ikinä menikin. Putouksien lisäksi kävimme tarkastamassa Zimbabwen suurimman baobab-puun sekä krokotiilifarmin. Farmilla oli yli 40 000 krokoa, joista neljän kasvuvuoden jälkeen tehdään ruokaa, buutseja ja vöitä.

Yksi haaveistani on ollut kokea Afrikkalainen junamatka. Nyt pääsin kokemaan sen oikein yöjunan voimin Victoria Fallseilta Bulawayoon. Juna oli jääkylmä, heilui puolelta toiselle ja pysähteli jatkuvasti milloin eläinten edessä olon, milloin ihmisten kyytiinottamisen tai jättämisen vuoksi. Meillä oli tuuria, sillä olimme kutakuinkin aikataulussa. Pääsääntöisesti juna saapuu Bulawayoon kuulemma kolme tuntia aikataulusta jäljessä - ajoissa oleminen oli siis poikkeus. Melkein kuin VR.
Bulawayo oli isohko kaupunki, mutta tyydyimme käyttämään vain yhden ravintolan antimia ennen matkamme jatkamista kohti Masvingoa.

Masvingossa olimme iltamyöhällä ja tavoitteemme oli vain saada unta ennen seuraavaa päivää. Yö oli jälleen superkylmä. Näillä ei luonnollisesti ole taloissa mitään eristyksiä lämmityksestä puhumattakaan. Nyt jo useamman jäätävän yön jälkeen sain nauttia korkeasta kuumeesta ja kurkkukivusta. Flunssasta huolimatta halusin nähdä viimeisen yhteisen etappimme, Great Zimbabwen. Eteläisen Afrikan alueen esihistoriallisen pääkaupungin. Kaupungista on parhaiten säilynyt kukkulan laella oleva kuninkaan linna. Muusta kaupungista on jäljellä pitkälti rakennusten perustuksia ja pieniä muureja. Lukekaa Wikipediasta enemmän - en jaksa kirjoittaa kaikkea, niin mittava projekti heillä on siellä.

Masvingosta otimme combin Mutareen. Kuvittelimme ottavamme yhden auton kolmen tunnin matkalle, mutta päädyimme matkaamaan kolmella autolla lähemmäs kuusi tuntia. Näin se homma hoituu Afrikassa. Mutare oli periaatteessa vain rajakaupunki meille. Halusimme päästä Mosambikiin, halusimme päästä kotiin, josko siellä olisi lämpimämpää.

Rajan toisella puolella majoituimme Chimoion kaupungissa (ei ollut lämpimämpää). Chimioilla on tosi hyvä maine kaupunkina. Meille sattui vain huono tuuri, kun törmäsimme oppaisiin, jotka halusivat auttaa meitä, vaikkemme apua halunneetkaan, ja jotka halusivat 400MT siitä, että he seurasivat meitä pitkin Chimoion keskustaa. Kun rahaa ei herunut, alkoi valtava huuto ja valkoisten ilkkuminen siitä, miten pilaamme heidän elämän. Kun yksi miehistä sylki kohti Claraa, päätimme lähteä kaupungista heti seuraavalla bussilla kohti etelää. Näimmepä vielä kaupungin laidalla, miten poliisi kunnostautui vankien hakkaamisessa.

Clara jatkoi bussilla aina Maputoon saakka, kun itse pomppasin pois Vilanculoksen kohdalla. Olin kuullut rannasta pelkkää hyvää ja halusin nähdä sen ennen lähtöä. Ja tottahan toki se oli kaunis. Söin hyvin, lepäsin, törmäsin tuttuihin. Kunnes. Suunnitelmani mukaan kävin kahdella sukelluksella Bazaruton saarelta käsin. Sukellukset olivat tottakai mahtavia delfiineineen ja kilpikonnineen, mutta suuri virhe oli se, että menin sukeltamaan, vaikka olin vasta ollut sairaana. Sukelluksen aikana huomasin, että ei ole kaikki niin kuin normaalisti, ja niinpä taas nousi järjetön kuume ja kipu imusolmukkeissa ja munuaisissa sukelluksen jälkeen. Kuume oli niin kova, että olin houreissani puhunut jotain, mistä en muista mitään.

Seuraavana päivänä oli määrä ottaa chapa Tofolle, ja niinpä otinkin. Päätös ei taatusti tehnyt minua terveemmäksi, mutta ainakin pääsin sairastamaan hyvien ystävien luokse. Enää en sukelluksia tehnyt, vaikka se olikin Tofo-tavoitteeni. Sen sijaan nautin kavereiden seurasta, kauniista maisemista, aaltojen pauhusta, lämmöstä!!! suomenkielen puhumisesta, suomalaisesta kaalikeitosta ala Jari ja ryhävalaiden pompuista horisontissa. Ei pahempi paikka sairastaa.

Mutta kaikki loppuu aikanaan. Chapaamatka kotiin meni nopeasti. Jollain sairaalla tavalla olin jo ikävöinyt Maputoa. Tuntui hyvältä palata kotiin ja kertoa Claudinalle tarinoita Botswanasta.

Kuukauden päivät vielä aikaa viettää tässä maailmankolkassa ennen kotikotiin palaamista. Mulla tulee olemaan valtava ongelma pakkaamisen ja kaiken tuon tavaramäärän kanssa. Menee varmaan kuukausi siihen, että pohdin, mitä otan mukaan ja mikä jää tänne.
Toisaalta tietenkin haikeaa jättää tämä elämä tänne, mutta kyllä mun on jo aika palata kotikotiin.

Swasilandia

Vuosi alkaa olla pulkassa. Työnteon ohella oon ehtinyt viettää aikaa paitsi Maputossa myös ympäriämpäri reissaten.

Leppoisimmat reissut olen tehnyt Mosambikin rannoille. Rannat ovat ehdottomasti Mosambikin helmiä. Pehmeää hiekkaa, lämmintä vettä (paitsi nyt tällä hetkellä, kun täällä on talvi), musiikkia ja iloisia ihmisiä ympäri maailmaa (paljon tosin huonosti käyttäytyviä etelä-afrikkalaisia. Mutta muut ovat pääsääntöisesti ok). Olen vieraillut Maputon rumien rantojen lisäksi upeilla Bilenellä, Inhacalla, Macanetalla, Xai-Xailla, Tofolla sekä Vilanculoksella. Luulenpa, että näiden rantakokemuksien jälkeen joudun etsimään seuraavan kotini jostain (valta)meren rannalta. Vähempään en enää tyydy.

P.s. Tofolta löytyy maailman (joo, jopa tällä vähäisellä kokemuksella voin sanoa maailman) lämminhenkisin sukelluskeskus Liquid dive adventures, jota pyrittää aurinkoinen suomalaispariskunta Satu ja Jari Forsman. Jos ikinä palaan Mosambikiin, Liquid on ensimmäinen osoite, jonne suuntaan.

*****

Ulkomaan reissuja on kertynyt erityisesti viisumihässäköiden vuoksi Swasimaahan. Swasimaasta on tullut useiden vierailujen saatteessa jollain tavalla mun lemppari. Siellä asiat hoituu. Maa on kaunis, tekemistä on paljon ja ihmiset ystävällisiä. Toki olen kuullut paljon ihmisoikeusongelmista ko. maassa, mikä on valitettavan arkipäivää arvatenkin jokaisessa eteläisen Afrikan maassa. Anyway, Swasimaasta tykkään.

*****

Ekalla reissulla käytiin heti Mosambikin rajan tuntumassa sijaitsevassa Hlanen royal national parkissa. Taisin siitä joskus jotain kirjoittaakin. Ensimmäinen ikimuistoinen safarikokemus norsuineen ja hippoineen. (Mulle on syntynyt vuoden aikana suuren suuri rakkaus virtshepoja kohtaan. En tiiä miksi, ne vaan on niin uskomattoman hienoja eläimiä. Ehkä niiden elämäntapa, nukkua läpi päivän ja hetki tallustella yöaikaan saa mut samaistumaan niihin.)

*****

Toinen reissu oli Christofferin läksiäisreissu, jonka aikana kokeiltiin oikein urakalla, mitä aktiviteetteja Swasilla on tarjota. Vuorille kapuamista, safaripatikointia, vaijeriliukua, shoppailua ja ylensyömistä. Tämän reissun kohokohta mulle on white water rafting, eli koskenlasku kumiveneellä;

Melottiin upeiden vuoristomaisemien lomassa samassa joessa krokotiilien, lehmien, pikkulasten ja vaatteita pesevien mamojen kanssa. Tai siis lehmät ja lapset eivät meloneet. Sen sijaan lehmä saattoi ylittää jokea ihan kosketusetäisyydeltä meistä ja seuraavaksi ohitimmekin jo kivellä lekottelevan krokotiilin. Maassa on lehmiä ja krokotiileja varmaan enemmän kuin ihmisiä.

Koskenlaskussa laskimme yhteensä ehkä seitsemän rapidia. Tässä tarinat kolmesta koskesta:
1) Yhdessä koskipaikassa oli poikia kivillä leikkimässä. Itse keskityin tietysti, että pysyn elossa koko 20 metrin rapidin, enkä juuri taakseni vilkaissut. Kun lopulta pääsimme kosken loppupäähän, huomasin kolmen pojan kivunneen veneeseen kosken aikana. Melko näppäriä muksuja.

2) Toisen kosken tulin alas veden alla, kun eivät ihan taidot riittäneet pystyssä pysymiseen. Selvisin mustelmilla.

3) Reissun puolivälissä pysähdyimme katsomaan vesiputouksia. Ikimuistettavan river raftingista teki se, kun pääsimme hyppimään kalliolta vesiputoukseen. Ensimmäistä pomppua jännitin todella ja mielessä pyöri vain, että "ei taida vakuutus korvata, jos jotain sattuu." Selvisin hyppimisestäkin vain mustelmilla.

*****

Tässä välissä kävin swaseissa visa runilla ja viisumin uusintareissuilla useaan kertaan.

*****

Viimeisin Swasimaan valloitusreissu oli Bushfire-festarit. Mukava tunnelma ja hyvää musiikkia ympäri maailmaa. Paljon ihmisiä ja hyvin kansainvälinen meininki. Muutoin tosin hyvin perusfestarit.

Merkittävän festareista teki se, että siitä alkoin kolmen viikon riessu eteläisessä Afrikassa. Tästä reissusta kerron lisää, jos joskus jaksan kirjoittaa ;)