Pieni tarina Afrikasta

Musta on tullut viimevuosina (ehkä viimeisen vuoden aikana) kunnon limuhiiri. Vedän limpparia ihan liikaa, mutta koska limut on hyviä, en aio lopettaa niiden käyttöä.
Tästä syystä olin tänään(kin) ostamassa omenalimpparia. Mirinda-limonadi, nimenomaan omena, on ihan parasta ja koska sitä ei saa Suomesta, juon sitä koko loppuelämän edestä täällä.
Tarina ei kuitenkaan liity millään tavalla limonadiin. Tai liittyy sikäli, että limupullo oli niin painava, että muovipussi ei sitä jaksanut kannatella ja pussi repeytyi seisoessani chapassa matkalla kotiin. Itse en olisi huomannut pussin repeytymistä, mutta vieressä oleva nainen huomautti siitä. Yritin siinä kauhoa tippumaisillaan olevia tavaroita (limua ja suklaata, koska myöskään ilman suklaata en voi elää) syliin, kunnes edellämainittu nainen otti pussin, sitoi sen näppärästi umpeen ja ojensi mulle takaisin. Kiitin kovasti.
Joku sivullinen oli siinä meidän touhuja vissiin seurannut, koska yhtäkkiä takaa ilmestyi käsi, joka ojensi mulle uuden muovipussin, jotta saisin tavarat helpommin kannetuksi. Edellämainittu nainen otti pussin tältä ojennetusta kädestä ja auttoi mua laittamaan tavarat siihen. Taas kiittelin kovasti.
Kun pussin olin saanut käteen, näytti edessä istuva poika eleen, jotta hän voi pitää pussia sylissään loppumatkan ajan, koska mä joutuisin sitä roikottamaan seistessäni. Eipä mitään kovin arvokasta siinä ollut, joten annoin pussin hänelle (ja hän ojensi sen takaisin, kun huomasi, että olin lähdössä).
Ennen omaa pysäkkiä rohkaistuin kysymään vieressä seisovalta herralta (yritin portugaliksi) josko hän tietäisi, milloin minun pysäkkini tulee ja minun on aika nousta chapasta. Hän ymmärsi, että vähän on likka eksyksissä ja hihkaisi compradorille (rahastajalle), että olisi yksi neiti poistumassa Opca-pysäkillä.
Lähtiessä kiitin taas vuolaasti. Kovin iloisia kasvoja näin, kun kiitin shanganan kielellä "Kanimambo".
Mikä on tarinan opetus? Se, ettei tällaista ihan oikeassa elämässä vain tapahdu, ja siksi se tuntui ihan mahtavalta.