Kuukausi sitten kävin kotona. Ihan kotonakotona, Suomessa. Suru-uutinen vaarin poislähdöstä tuli, kun kävelin Maputon katuja ja metsästin lippuja Afrikan cupin jalkapallomatsiin Mosambik-Kap Verde. Lippujen etsintä loppui siihen.
Onneksi meillä on järjestön kautta supervakuutus, jonka turvin sain lennot läheisen hautajaisiin Suomeen ja takaisin. En tosin ihan stressittä- myös ulkomaalaiset vakuutusyhtiöt osaa olla v-mäisiä, ja hetken jo uskoin, ettei korvausta tule. Tulipa kuitenkin ja niin vietin kaksi viikkoa Ohkolassa.
Oli ehkä ihan hyvä hetki nähdä perhe ja saada lomaa tästä hullunmyllytsä. Ja Suomessa oli hyvä nähdä, että olin alkujärkytysten jälkeen kunnossa. Toisaalta, kotona käyminen oli myös ristiriitaista. Ajattelin, että se katkaisee vuoden täällä ja takaisin tulo olisi tosi vaikeaa. Ja niin se katkaisikin. Ja takaisin tulo oli vaikeaa. Mutta lopulta, oli se kaiken arvoista olla läheisten seurassa hautajaisissa ja nähdä kaikki rakkaimmat.
Ja juuri ennen lähtöä näin myös edellä mainitun jalkapallopelin, eli en jäänyt mistään paitsi.
Takaisin tultua jatkoin työntekoa. Paikalliset harjoittelijat olivat lähteneet, joten toiminta keskuksessa oli meidän vapaaehtoisten vastuulla. Tavallaan työ on nyt helpompaa, kun on entistä vähemmän mosambikilaisia hääräämässä.
Vapaa-ajalla ollaan käyty syömässä kaupungilla, shoppailemassa capulanoja ja teettämässä niistä vaatteita. Vapaa-ajalla olemme tehneet nyt myös pari ikimuistoita reissua!!
Tofo on kenties kaunein ranta Mosambikissa, joten pelkästään sen näkeminen oli syy lähteä reissuun kolmisen viikkoa sitten. Suurimpana syynä kuitenkin Tofolle lähtöön oli sukelluskurssi, josta olimme puhuneet ensimmäisistä viikoista alkaen. Lähdimme 5 tunnin chapamatkaan aamuvarhain keskiviikkona. Perillä majoituimme bungaloviin rantanäkymällä. Yhteensä reissussa oli kaksi sveitsiläistä, neljä saksalaista ja miä. Käytiin tutustumassa sukelluskouluun, täytimme jokusen kymmentä terveys- ja vastuuvapautuslomaketta ja saimme parisataasivuisen opuksen kouraan, joka tuli lukea seuraavaksi päiväksi. Voi juma, tiedossa oli oikeasti opiskelua. Kovasti yritimme lukea ja plärätä kirjaa, jotta seuraavana päivänä tietäisimme jotain aiheesta.
Torstai oli teoriapäivä. Katsoimme (samoista aiheista, joita edellispäivänä yritimme tankata) kahdeksan tuntia opetusvideota, jonka päätteeksi suoritimme monisivuisen sukellustestin. Opettaja sanoi testin jälkeen totisella naamalla, että reputimme kaikki. Tässä uskossa elin koko loppuviikon, koska oikeasti en edes ymmärtänyt kaikkia kysymyksia kielimuurin takia. Tosiasiassa hän ei kai olisi saanut päästää meitä veteen, jos olisimme reputtaneet.
Perjantain vietimme altaassa. Uintikokeessa uimme 200 metriä ja kelluimme 10 minuuttia. Läpäisin! Harjoittelimme laittaiden kokoamista, pelastamista vedestä ja teimme harjoitteita pinnan alla (mm. laitteiden riisumista ja pukemista, paineen tasausta tms.)
Lauantaina pääsimme merelle, mikä ei ollut sellainen kokemus kuin odotin. Viisi minuuttia veneessä ja muutuin vitivalkoiseksi. Yritin katsoa horisonttiin ja hengittää, ja odotin malttamattomana, että pääsen veteen (se kuulemma auttaa meripahoinvointiin). Ja veteen pääsy auttoi. Sukeltaminen oli ihmeellistä. Rakastuin siihen tunteesee, rauhallisuuteen ja hiljaisuuteen heti. Teimme lauantaina samoja harjoitteita kuin edellispäivänä altaassa, eli melko perus, mutta nautin kovasti. Kunnes oli aika palata pintaan ja veneeseen. Heti veneeseen päästyä aloin oksentaa ja laskin sekunteja, jolloin pääsisin takaisin rantaan.
Seuraavana päivänä olin vahingosta viisastunut ja otin pahoinvointilääkkeen ennen veneeseen astumista. Se kannatti. Nautin kahdesta vapaasta sukelluksesta (näimme mustekaloja, rapuja, kitarakalan ja leijonakalan sekä hurjan määrän erilaisia kaloja mitä ihmeellisimmissä väreissä. Näin myös Nemon, sen msuatvalkoisen taistelukalan ja samanlaisen kalaparven, jolta ne pyys Nemo-elokuvassa apua!!) Uusi sukellus on vielä tehtävä, sillä isommat kalat jäivät näkemättä. Tällä kertaa pystyin nauttia myös veneen vauhdista ja maisemista. Huippupäivä.
Viikon jälkeen olin siis suorittanut ensimmäisen PADI open water -kurssin ja saan sukeltaa halutessani 18 metriin.
Jottei tästä postauksesta tule elämää pidempää, jatkan seuraavassa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti