Visarun

Oltiin Christofferin kanssa perjantaina kuukausittaisella visarunilla (pitää siis käydä kerran 30 päivässä maan ulkopuolella viisumin takia).
Mulla on aina sujunut rajan ylitys ongelmitta. Muilta on vaadittu mm. jonkun tuotteen ostamista Swasin puolella, kerran olivat käskeneet Oscaria odottamaan 24 tuntia ennen kun voisi palata maahan.
Tällä kertaa oli mosambikilainen passintarkastaja ajantasalla- hänen mukaansa meidän olisi pitänyt pysytellä poissa mosambikista kolme vuorokautta, koska meillä ei ollut oleskelulupia. Tätä sitten porukalla kovasti pohdittiin. Kun minun mielestä jouduin siellä rajalla juurikin siksi ramppaamaan, kun ei ole niitä lupia, vaan hermojaraastavanlainen viisumi. Noh, Swasimaassa tullitäti oli sitten mukavampi ja päästi meidät hymyssäsuin poistumaan maasta 2 minuutin maassaoleskelun jälkeen.

Kotimatkaa varten hypättiin taas chapaan. Pitkän matkan chapat on siitä kivoja, ettei niissä tarvitse kenenkään seistä. Oltiin kaikki jo omilla paikoillamme (normaalisti chapat lähtevät silloin, kun auto on täynnä, ei aikataulujen mukaan), kun auton etuosasta alkoi kuulua huutoa. Lipunmyyjä ja joku mies väitteli chapamatkan hinnoista. Shanganan kielestä ymmärsin sen verran, että kyse oli jotakuinkin 15 meticalista (reilut 40senttiä), mutta ai että sitä huudon määrää. Kun sopua ei tullut, päättivät myös muut matkustajat (minua ja Christofferia lukuunottamatta) antaa tukensa tälle 15 metsiä menettäneelle matkustajalle. Siinä huusivat sitten koko sakki kädet huitoen. Ilmeet oli jo sen näköisiä, että ajattelin pian lävähtävän. Suomessa sellaisessa tilanteessa olisi taatusti turvauduttu nyrkkeihin. Täällä riittää supliikkia ja riitelyn voi hyvin pitkälti hoitaa karjumalla.
Karjuminen jatkui ja jatkui ja pohdittiin, josko päästäisiin ikinä lähtemään. Kymmenen minuutin konsertin jälkeen huuto jatkui toki, mutta äänissä ei ollut enää samanlaista aggressiivisuutta. Tarkemmin katseltua tajusimme, että vaikka kaikki edelleen huusivat, nyt he nauroivat samaan aikaan. Ymmärsivät ilmeisesti itsekin tilanteen koomisuuden. Joku huusi muiden yli kuskia laittamaan musiikin soimaan. Taustalla alkoi pauhata mosambikilainen house (Christofferin inhokkimusiikki), huuto ja nauru jatkui, mutta auto lähti vihdoin ja viimein liikkeelle. Jonkin aikaa vielä kinasivat, kunnes kyllästyivät. Onneksi, sillä matkaa oli kaikkiaan 1,5 tuntia edessä.

Annika

Nyt teen ovelasti...

Tutustuin viime viikonloppuna Annikaan, joka on puolen vuoden yliopistovaihdossa Mosambikissa ja kirjoittaa kokemuksistaan myös blogia. Ja hyvinpä kirjoittaakin. Itse olen niin kovin laiska asettumaan koneen ääreen, kirjoittamaan ja kuvailemaan, ei ole vain huvittanut. Nyt löysin siis pelastukseni: Annikan blogin. Kuulostaa kaikki niin tutulta, kuin omia kokemuksia olisivat, mutta tämä likka osaa pukea ajatukset sanoiksi. Käykää lukemassa, saatte paljon laajemman käsityksen meiningistä Mozissa.

http://muaviedaan.blogspot.fi/

Hajoamista ja korjaamista

Ei oo mun päivä. Hajotin ipadin näytön. Pystyn toki vielä operoimaan tän kanssa, mutta suututtaa tuo halkeama tuossa.
Enkä mä kai sitä tarkoituksella hajoittanut. Hajosi ihan omaehtoisesti, niin kun kaikki täällä. Aluksi ihmettelin, miten ihmiset kävelee niin resuisissa vaatteissa. Vastaus: ei kai kellään oo varaa koko ajan hankkia ja korjata kuteita, kun koko ajan tavaraa hajoaa. Itsellä on hajonnut nyt ipadin näytön lisäksi kaksi kameraa (toinen menee toivottavasti takuuseen palattua, toinen on väliaikaiskorjattu täällä), yksi vanhanaikainen näppäinpuhelin, kaksi kosketusnäyttöälypuhelinta, kahdet kengät, neljät sandaalit, kahdet housut ja yksi t-paita (vaatteiden kanssa oon ollu melko onnekas), laukun sisätasku, moskiittoverkko (harsittu ja hakaneulottu umpeen). Varmaan paljon muutakin, mutta jossain vaiheessa vain lopetin välittämisen. Ekan kameran kohdalla itkin. Tokan kameran kohdalla lähinnä v****ti, kännykän kohdalla jo nauroin, loput on menneet olan kohautuksella. Nyt vähän ärsyttää tää ipad, mutta olin anyway ostamassa uutta takaisin tullessa. Elämä on, hajoamista ja korjaamista. Tai niin kuin iskä sanoi: rahalla saa, kunhan ei hajoa mitään sellaista, mitä ei voi rahalla uudelleen ostaa.

Ai niin, aluksi hajosi myös yhdet sukat. Mutta mun hostäiti oli ne roskiksesta penkonut (mikä mua vähän ällöttää) ja korjannut parsimalla (mikä mua vähän huvittaa).